Tagged: vahva ale

Käsityö, kallis työ – Alkon kotimaiset spessut

Moneskohan käsityöolutvalikoima Alkoissa on nyt? Ehkä liian mones. Juttu tuntui hiukan vanhalta jo toisella kerralla. Siihen on pari syytä.

Ensimmäinen on se, että parhaat oluet ovat niitä, joita ostetaan uudestaan. Kerta kerran jälkeen. Näistä käsityöoluista monet menevät oluiden taivaaseen kertaesiintymisen jälkeen. Toinen syy on se, että aiemmilla viikoilla on ollut kaupan turhan paljon sellaisia oluita, joita ei olisi muutenkaan ostanut toiste. Mikä tekee kolmannesta ja suurimmasta syystä entistäkin vakavamman. Ja tämä syy on hinta. Hinta on nimittäin lupaus. Jos litrahinta solisee lähellä kahtakymppiä, olutentusiasti odottaa aivan saatanan hyvää soppaa. Ja pettyy, jos saa pelkkää hyvää.

Varmasti korkealle hinnalle on hyviäkin syitä, mutta sikäli kun minä maksan, syyt eivät oikeastaan kiinnosta.

Siksipä alistamme käsityöoluet varsin tylyyn testiin. Kaikki tietävät, ettei Alkon olutvalikoima ole suurin tai edullisin mahdollinen. Mutta pärjäävätkö käsityöoluet edes muille Alkon valikoiman oluille? Ja varsinkin, pärjäävätkö ne samanhintaisille oluille?

Ensiksi lasiin se, jonka nimi kipeimmin kaipaisi tiivistämistä: Saimaan Home Brewer’s Special Copper Mallet Red Ale. Kaunis punaruskea ja sameahko. Vaahto putoaa äkkiä. Makea tuoksu, jossa hiukka hedelmää. Mukavasti mallasta, humalaa… Riittävästi kroppaa ja hiukka jälkikuivuntaa… Aika hyvä! Nätti ja aivan maukas bisse, jossa vähän rauhallisempikin humalointi riittäisi.

Käsityöolueksi Saimaan neljän euron hinta ei ole vallan paha. Alkon valikoimassa samanhintaista bisseä riittää, mutta punaista alea sen verran vähän, että tilausta voisi olla. Jos tätä myytäisiin vaikka 50 senttiä halvemmalla, voisipa tulla ostettua toistekin. Tietenkin neljällä eurolla saa parempaakin, vaikkapa puoli litraa Fullersin ESB:tä.

Prykmestar Saazer Pils avaa pelin imelän hedelmäisellä tuoksulla, jossa on tuhdisti yleensä huomattavasti hienovaraisempaan rooliin jätettyä Saaz-humalaa. Miksi ihmeessä tätä myydään pilssinä? Tuhti humalointi nimittäin peittää tsekkityylille ominaisen maltaisuuden ja makeus taas estää saksalaistyylisen raikkauden. Omaan suuhuni istuu makeuden vuoksi muutenkin huonosti.

Osansa on sillä, etten oikein ymmärrä, miten tätä pitäisi tulkita: pilssinä ei ainakaan toimi, ipaksi on ehkä vähän turhan löysää eikä tavallaan onnistuneesta aromihumaloinnista huolimatta tästä ole apaksikaan, kun sekä Amerikka että ale puuttuvat. Vitonen on kertaluontoisesta erikoisuudesta ihan kohtuullinen hinta, mutta jos pilssiä haluaa, kannattaa ostaa vaikka selvästi halvempaa Weihenstephaneria tai Urquellia.

Jostain syystä näihin käsityöviikkoihin tuntuu kuuluvan olennaisesti se, että laadukkaiden ja tyylipuhtaiden oluiden sijaan tehdään suuri erä jotain, joka kuuluisi korkeintaan koe-eräksi hanamyyntiin. Malmgård Amarillo Triple on jenkkihumaloitu vahva belgi. Oluessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta sameus ja suutuntuman paksuus tekevät tästä vähän kotiolutmaisen. Ihan kivaa hiivaisuutta ja humalointia ja makukin menettelee, mutta kokonaisuus on jotenkin raskas ja vähän vaatimaton. Aidompaa trippelifiilistä tarjoilee Alkossa La Trappe – litrahinta on sama, mutta pullokoko järkevämpi.

Iso Kallan Biere de Garde on järkevimmästä päästä näitä liemiä: Suomessa harvinainen oluttyyppi, johon ei turhaan ole alettu sotkemaan lakritsikiisseliä tai hapansilakkaa. Punaviinilasissa näyttää punaviiniltä. Tuoksu maltainen, marjainen. Maussa hyvää navettameininkiä, sopivaa kotoisaa tunkkaa. Ehkä hiukka kova pitkän päälle, kun viinaisuus alkaa tulla pintaan.

Hinta on jymäkkä yli 11 euroa litralta, mutta muut kaksi Alkon (erikoivalikoiman) biere de gardea ovat vielä kalliimpia. Lisäksi savolainen on saanut tähän sellaista kieroutta, jota muissa vaihtoehdoissa ei ole. Parempaa ei siis Alkosta saa. Tätä voisin ostaa toistekin.

Beer Hunter’s on sitten valinnut toisen tien. Valitettavasti. Kuuden euron Mufloni Doppelapfel Weizenbock on vehnäolutta, johon on kaadeltu omenaa, muskottia ja ties mitä. Ennen kaikkea kuitenkin alkoholisisältöä. Tummassa liemessä on kohtuullinen ja mukavan lämmin jälkimaku. Muuten viinaisuus jyrää ja ehkä muskotti kolauttelee vielä puumaisen karvaasti.

Tässä ei hinta ole ratkaiseva tekijä siihen, etten osta toiste. Alkon valikoimasta löytyy useampikin weizenbock. Schneider Weissen Aventinus ja Hopfenweisse ovat parhaat, muttei Weihenstephanerin Vitus kauas jää. Ja kaikki puolitoista euroa halvemmalla.

Laitilan Savu India Pale Ale on taas neljän euron tapaus. Toisaalta se on yksi esimerkki siitä, ettei savulla saa vahvasti humaloituun olueen mitään hyvää. Aika mitäänsanomaton perusipa tuhkakuppimaisella fiiliksellä. Savuipaa ei tosin juuri ole tarjolla. Mutta ehkäpä maailman parhaita savuoluita Aecht Schlenkerlarta on. Ainakin Märzeniä saa yleensä vuoden ympäri alle neljän euron per puolen litran leka.

Hiiden Pirunpelto Kivibockin ainoa vika taas on hinta. Itse bisse on maltainen, jämäkkä, hiukka makea mutta normibockia jymäkämmin katkeroitu riittävän tuhti juoma. Mutta vitonen on turhan paljon, etenkin kun Weltenburger Klosterin Asam Bock on yli puolitoista euroa halvempi ja Prykmestarin Talvibock vieläkin huokeampi. Mutta euro pois Pirunpellosta ja vakiovalikoimaan, niin ostan.

Mathildedalin Kevät on kevyt, raikas, kirkas ja vähäeleinen. Tyylikäs janonsammuttaja, mutta kalliiksi käsityöläisolueksi vähän tylsä. Teemaviikoille ilmeisen pakollinen erikoisuudentavoittelu viherkukilla jää onnistuneen hennoksi kuiskaukseksi jälkimaussa. Yli- ja ohiampuvien viritysten joukossa tämä on ilahduttava joskin melko hienovarainen tapaus. Osta Alkosta mieluummin vaikkapa Muflonin Saison de Randonneur euron halvemmalla.

Mustan virran Pistolekorsin tuoksu on hieman hiivainen ja makeahko. Nätin beige ja tiivis vaahto suojaa olutta. Terävät hiilihapot iskevät suuhun, mutta hyökkäyksen jälkeen jäljelle jää mielyttävä paahde. Pienen lämpenemisen ja väljähtymisen jälkeen hapot pehmenevät, mutta maulla ei valitettavasti olekaan enempää annettavaa. Kelvollinen portteri joka tapauksessa. Koffin klassikko on toki yli puolet halvempaa ja lähes tuplasti parempaa.

Flying Dutchmanin pitkäniminen Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA edustaa käsityökattauksen hillitympää laitaa, vaikka sekin yhdistelee kahta tyyliä eli vehnäistä vaaleutta ja ipamaista katkeruutta. Yhdistelmä on onnitunut, vaikkei tämäkään ole niin ainutlaatuinen, että saisi valkoisia tai muitakaan sukkia pyörimään jaloissa. Neljä euroa on käsityöoluiden mittapuulla melko kohtuullinen eikä 42 senttiä ole paha lisähinta, jos haluaa klassikko-wit Hoegaardenille vähän katkeramman vaihtoehdon.

Eli aika harvassa ne käsityöspessut, joita parempia ja halvempia vaihtoehtoja ei ole vakiovalikoimassa. Koko konsepti huutaa uudistamista ja tässäpä ehdotus: suhteellisen tiukasti speksattu teema. Siis vaikkapa niin, että kaikki tekevät pilsin, bitterin tai vaikka tumman vehnäoluen.

Nykyinen tilanne on sama kuin aikanaan ala-asteen kuvistunnilla. Kun opettaja loputtoman kärttämisen jälkeen lupasi, että kaikki saavat piirtää mitä haluavat, innovaatiot olivat harvassa ja taso heitteli.

Orval tai miksi olutblogi nyppii?

Olutkulttuuri voi Suomessa hyvin. Tässä blogissa on aiemmin listattu, miten paljon hyviä ja hienoja asioita on tapahtunut muutamassa vuodessa. On tullut uusia huippuoluita, panimoita ja tapahtumia.

Jonkinlaista olutkulttuurin vahvistumista edustaa myös tämä kirjoitus, sillä se on osa suomalaisten olutblogien tämän vuoden yhteispäivitystä. Vuosi sitten olueksi valittiin Koffin Porter ja tänä vuonna on vastaava klassikko hieman vahvemmasta olutkulttuurista eli belgialainen Orval. Osallistuvien blogien määrä on lähes kaksinkertaistunut melkein kolmeenkymmeneen.

Koska vähintään kolme muuta blogia tulee kertomaan, mistä Orval on saanut nimensä ja miksi etiketissä sormusta suussaan pitävä kala, ja loputkin kertovat, millainen se on oluena, käsitellään tässä tekstissä olutblogeja.

Tarkemmin sanottuna aiheena on yksi näkökulma, joka jäi pois aiemmasta olutblogeja käsitelleestä tekstistä. Siinä väitettiin, että moni olutblogi suhtautuu liian suopeasti kotimaisiin pienpanimoihin. Kaikki eivät kuitenkaan jaa tätä käsitystä.

Alalla olutblogeihin suhtaudutaan paikoin jopa vihamielisesti. Sen verran aloittelevatkin yrittäjät tajuavat kuitenkin viestinnän päälle, ettei tämä kritiikki ole yleensä kovin avointa. Välillä pinnan alla kuitenkin kuohahtaa sen verran, että selvät laineet tulevat näkyviin.

Tällainen ärtymys kumpuaa ilmeisesti kyvyttömyydestä ymmärtää tai hyväksyä sitä, että viestintä on demokratisoitunut huimasti viimeisen 20 vuoden aikana. Enää ei ole kourallista keski-ikäisiä setiä, jotka juottamalla saa omat tuotteensa ainoiden oluesta kiinnostuneiden medioiden sivuille. Tai on se sama joukko yhä, mutta he eivät ole enää ainoita, jotka tuottavat juomavinkkejä janoisille massoille.

Nyt joku, josta panija tai maahantuoja ei ole koskaan kuullutkaan, saattaa löytää kaupasta kiinnostavalta vaikuttavan pullon, juoda sen puolihuolimattomasti ja kirjoittaa siitä verkkoon kenenkään vaikuttamatta. Tällöin panija tai maahantuoja ei enää pidä lankoja käsissään, vaan olut arvioidaan kaupasta löytyneenä lasipulloon tai alumiinitölkkiin pakattuna tuotteena.

Orvalista voi ihan hyvin kirjoittaa, että se maistuu oudolta ja on liian hiilihappoista. Alkoholikin puskee läpi. Ja kun yhden pullon hinnalla saa litran Olvin Ipaa, kannattaa jättää tämä ihmetys kauppaan. Tokihan tuollainen voi ammattilaista tai pitkän linjan harrastajaa ärsyttää, mutta mielipidettä on silti vaikea lähteä syyttämään vääräksi.

Tämä oli toki sinänsä huono esimerkki, sillä kotimaiset olutblogit ovat kautta linjan melko hyviä. Kolme niistä kertoo teille siitä sormuksesta eikä lopuista yksikään sano, että Olvin Ipa olisi Orvalia parempaa.

Näissä meidän laadukkaista olutblogeissamme tuntuukin tietyissä piireissä nyppivän kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että parin kotioluterän jälkeen ollaan tietävinään kaikki, vaikka oikeasti osaamista on vielä aika vähän. Toinen on se, ettei kotimaisiin pienpanimotuotteisiin ymmärretä suhtautua kritiikittömästi. Samat heikkoudet koskevat toki myös perinteisiä oluttoimittajia, mutta heiltä kai vaaditaan vähemmän.

Myös tässä blogissa on jatkuvasti syyllistytty molempiin synteihin ja jos päivitystahti olisi takavuosien tasolla, olisi tänä syksynä teilattu vähintään puolentusinaa kotimaista pienpanimouutuutta. Keskimääräinen taso on nimittäin aika heikko, vaikkei mistään mitään oikeasti tiedetäkään.

Alan ammattilaisten kannattaisi kuitenkin tajuta se, että olutblogaaja väärine mielipiteineen on paljon lähempänä tavallista kuluttajaa kuin se vuosikymmeniä ilmaisissa maisteluissa marinoitu toimittaja tai panijan omat kuvitelmat markkinoista. Moni tämän jo ymmärtääkin ja yhä useammin blogaajat ovat tervetulleita samoihin tilaisuuksiin kuin toimittajatkin.

Suuri joukko blogeja ja blogaajia takaa toivottavasti kuitenkin sen, että verkossa on luettavissa tulevaisuudessa yhä enemmän muutakin kuin markkinointimateriaalia tai ammattilaisten analyysejä.

Tämän vuoden tempauksessa mukana:

Arde Arvioi
Beerspectives
Bisseparoni
Brewniverse
Bönthöö Bönthöö
Every Beer I Take
Hankala asiakas
Humalablogi
Huurteinen
Jaskan Kaljat
Kaunis Humala
Keikyblogi
Ladamatkaaja
Loppasuut
Musamiehen Oluet
Mushimalt
Olutkellari
Olutkoira
Oluttoverit
Pari sanaa oluesta
Pullollinen
Punavuori Gourmet
Reittausblogi
Tuopillinen
Tuopin Ääressä
Tyttö ja Tuoppi
Viinihullun päiväkirja
Ölmönger

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Birrificio Settimo -kattaus

Miltä kuuloistaisi italialainen punaviini Belgiasta? Ei kovin uskottavalta. Entä belgialainen olut Italiasta? Tällaisia erikoisuuksia oli tarjolla maahantuoja Monditalyn maistelutilaisuudessa.

Pohjois-Italiassa, Milanon lähellä Carnagon kylässä aluksi oman ravintolansa tarpeeseen olutta valmistanut Birrificio Settimo on erikoistunut belgialaisiin oluttyyleihin, mikä on virkistävä poikkeus Italian vireässä, mutta – kansainvälisen trendin mukaisesti – kovin jenkkityylisessä käsityöläispanimobuumissa.

Wit-Flos: Erittäin hienovarainen, mutta nautinnollinen witbier. Tuoksu on erittäin herkullinen tuoden mieleen saisonille tyypillisen hevostallin. Maku on kuitenkin varsin vaisu, vaikka ajan ja vaivan kanssa samat aromit löytyvät siitäkin.

Aes: Mahonkinen belgiale on kiva, mutta varsin vaatimaton yhdistelmä maltaisuutta ja hienovaraista katkeroa.

Triskell: Stout poikkeaa onnistuneesti belgilinjalta. Tuoksu on tumman maltainen ja maku hienostuneen paahteinen, tuoden mieleen jopa tupakkamaista savuisuutta. Kevyt runko tekee tästä helposti uppoavan ruokajuoman.

Prius eXXtra: Kauniin siiderimäinen ulkoasu: punertavan kultainen väri ja suuret kuplat. Muuten belgialaisia hiiva-aromeja esittelevä olut pettää juurensa olemalla varsin vaatimattomasti hiilihapotettu. Mukavaa katkeruutta jälkimaussa.

Nuce: Panimon dubbel tuoksuu herkullisen makealta maltaalta ja antaa tuoksulle vastinetta myös maun puolella. Häivähdys lakritsaa tekee tästä yhden joukon parhaista oluista.

Quis Hoc: Tripelissä on samaa saisonmaista tuoksua kuin Wit-Flosissa. Nyt on reilusti hiilihappoa sekä mukavan tuntuvaa happamuutta. Hyvä tripel, joka ei kuitenkaan yllä belgialaisten esikuviensa monipuolisuuteen.

Think Positive: Erittäin kiva, mutta varsin tavanomainen red ale.

Rusca: Mausteinen jouluolut, jossa luumut ja rusinat paiskaavat kättä kanelin, fenkolin ja muiden mausteiden kanssa. Kyllä tätä kerran vuodessa joisi, mutta ei sen useammin.

Kokonaisuutena panimosta jäi laadukas, mutta hieman vaatimaton kuva. Nämä oluet varmasti toimivat hyvin valittuina ruokajuomina laadukkaiden annosten kanssa. Ehkä aivan erityisesti, jos niitä pääsee juomaan paikan päällä. Suomeen virtaa nykyisellään niin paljon hyvää olutta kaikkialta maailmasta, että nämä jäävät siinä leikissä jalkoihin.

NYC ABC

New York kutsui jälleen syyskuun viimeisellä viikolla ja sehän tarkoitti monen muun hyvän asian lisäksi erinomaisia oluita – A:sta Z:aan. Tässä siis vähän väkisin väännetyt aakkoset kaupunkiin, joka ei nuku koskaan ja juo oluensa mieluummin hanasta kuin pullosta. IPA on yhä kingi, mutta monessa yhteydessä kävi selväksi, että inspiraatiota ja uusia tuulia haetaan nyt eurooppalaisista oluista ja tyyleistä. Tuttuun tapaan lisää sanailua ja vinkkejä kuvateksteissä.

Allagashin oluet saapuvat New Yorkiin muutaman sadan kilometrin päästä Mainen Portlandista. Tällä reissulla lasiin osui White, joka on melko perinteinen ja erittäin maukas witbier.

Beer Authority on mainettaan mukavamman, mutta silti varsin tympeän Port Authority Bus Terminalin naapurissa. Alimmassa kerroksessa on nuhjuinen pubi, jonka perusteella ei kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Toisessa kerroksessa on nimittäin pätevä sporttibaari laajalla ja melko eurooppalaisella olutvalikoimalla. Kokonaisuuden kruunaa rento kattoterassi, jonne mennessä oluet joutuu tosin kaatamaan lasista muoviin. Harpoon IPA ei onneksi ollut niin erikoinen tuttavuus, että se olisi tästä barbarismista juurikaan kärsinyt. Muutenkin on sanottava, että tarjoiluastioiden osalta oluen arvostus oli keskimäärin melko vaatimatonta – ei siis ainoastaan Beer Authorityssa vaan kautta linjan.

Coney Islandilla on ranta, huvipuisto ja venäläisyhteisö. Sekä panimo, joka tosin Ratebeerin mukaan tekee oluensa Shmaltzin panimolla lähellä Albanyn kaupunkia New Yorkin osavaltion pohjoisosissa. Se, missä oluet syntyvät, on tietysti toisarvoista sen rinnalla, miltä ne maistuvat. Reissulla maisetut Mermaid Pilsner ja Overpass IPA olivat perushyviä, mutta eivät mitenkään erityisiä.

Dinosaur BBQ on kymmenen, lähinnä New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan ravintolan ketju. Ruoka on suurin piirtein niin amerikkalaista kuin vain voi olla. Esimerkiksi paistettuja vihreitä tomaatteja tuli maistettua ensimmäistä kertaa ja olivathan ne herkullisia. Myös olutvalikoima oli ainakin Brooklynissä kelvollinen ja hanaoluita sai tilattua myös maistelusetteinä. Syracuselaisen Middle Agesin ketjulle panema Dino Ape Hanger APA oli tosin yksi reissun heikoimista oluista.

Evil Giant on Long Islandilla sijaitsevan Barrier-panimon herkullinen ruis-IPA. Kevyen maltainen suutuntuma antaa tilaa armottomalle katkerovyörytykselle, joka jatkuu ja jatkuu. Aromihumaloinnin greippisyys on poikkeuksellisen kirkas.

Flying Dog The Gourd Standard tulee Suomessakin varsin tunnetulta marylandilaispanimolta. Listalle se päätyi kuitenkin erikoisimman ainesosansa eli kurpitsan vuoksi. Joka syksy amerikkalaiset – eivätkä millään tapaa vähiten newyorkilaiset – sekoavat kurpitsaan ja alkavat tunkemaan sitä ja siihen sopivia mausteita kaikkeen mahdolliseen. Olut ei ole poikkeus ja ainakin omasta mielestäni kurpitsa toimii oluessa paremmin kuin esimerkiksi kahvissa tai siiderissä. Flying Dog on kuitenkin lisännyt kierroksia humaloimalla kurpitsaoluensa IPA:ksi. Lopputulos ei ole lainkaan huono, mutta jotenkin se tuntuu kierolla tavalla väärältä.

Great Harry on pimeä ja vähän nuhjuinen baari Smith Streetillä Brooklynissä. Juottola ei tuolla paikalla kuitenkaan pärjää ilman erinomaista olutlistaa. Tällä kertaa tuoppiin päätyivät paikallisen Other Halfin Southernhopalistic (huikea uusiseelantilaisten humalien tykitys, jossa tuoksui pomelo ja maistui mänty) sekä yksi reissun harvoista ei-yhdysvaltalaisista oluista, quebeciläisen Les Trois Mousquetairesin Saison Brett (hillitty ja maanläheinen laatusaison, jonka happamuus pysyy hyvin kurissa).

Hinnat alkavat olla New Yorkissa melko kovat euron heikon kurssin vuoksi. Baarissa ja ruokapaikoissa liikutaan pääsääntöisesti Suomi-hinnoissa, mutta kaupoista kotimainen craft beer -irtoaa parilla taalalla ja siksarin saa yleensä noin kympillä, bulkkia vielä tästä puolet halvemmalla. Hieman ärsyttävästi moni kauppa myy oluensa vain paketeissa lukuunottamatta suuria pulloja ja erikoisuuksia. Sekä kaupoissa että baareissa huomaa, että trendikkäintä olutta on nyt eurooppalainen ja erityisesti belgialainen keitto, josta saakin sitten maksaa enemmän kuin Suomessa. Kannattaa muuten kiinnittää huomiota parasta ennen -merkintöihin, sillä vaikka baareista saa tuoretta hanatavaraa, on kaupoissa tarjolla paljon vanhentuneita oluita.

Ithaca Flower Power valikoitui ruokajuomaksi Harlemin erikoisessa, skandinaavista ja afrikkalaista keittiötä yhdistelevässä Red Roosterissa. Ilman ruokaa olut oli vähän turhankin kireä ja yrttinen, mutta tulinen papukeitto sai sen kukkaisuuden esiin. Pääruuaksi tilatut lihapullat ja muusi (eivät olleet erityisen hyviä ja) olisivat kaivanneet jotain yksinkertaisempaa seurakseen.

Jää on amerikkalaisille siinä määrin pakkomielle, että sitä saa melkein mistä tahansa. Tästä on suurta hyötyä, jos on päätynyt ostamaan lämpimän pullon tai edellisenä päivänä hotellille ostetun siksarin jämät ovat lämmenneet.

Kengät ovat heikentyneestä kurssista huolimatta melko halpoja, mikä on sekin oluenystävän etu. Kenkälaatikot ovat nimittäin (yhdessä vaatteiden ja muovipussien kanssa) erittäin hyödyllisiä kotiinviemisten pakkaamisessa. Tällä kertaa kahdessa ruumalaukussa kulkeutui kotiin 33 pulloa tai tölkkiä yhdenkään särkymättä.

Lic Beer Project Equinox Saison on tuoreen, vasta muutaman kuukauden ikäisen panimon tuote. Equinox-humala toi tähän saisoniin kivaa pilsmäistä aromia, joka sopi tähän yhteyteen täydellisesti.

Manhattan on tunnetuin osa New Yorkia, mutta kaikki uusi, kiva ja jännittävä tapahtuu sen ympärillä: Brooklynissa, Bronxissa ja Queensissa. New Jerseystä ja Staten Islandista ei niin väliä.

Nights and Weekends on oiva murkinapaikka kehutun ja kuuluisan Tørst-juottolan vieressä. Ruoka on meksikolaista ja oluttakin on. Mutta tänne ei kannata jäädä juomaan vaan suunnata takaisin Tørstin hanojen äärelle.

Other Half on Brooklyniläinen panimo, joka tämän reissun kokemuksien perusteella nousi omalla kartallani varsin lupaavaksi tekijäksi. Sixpoint tekee ehkä maukkaimmat oluet ja vanha kunnon Brooklyn Brewery on laatunsa puolesta varmin, mutta Other Half odottaa vuoroaan heti niiden takana.

Port City Colossal IV valikoitui hetken mielijohteesta ruokajuomaksi Colicchio & Sonsilla. Erittäin hieno belgityylinen quadrupel oli kuitenkin hieman turhan makea brisketille, polentalle ja vihreille paprikoille. Vaikka yhdistelmä ei ollut paras mahdollinen olivat sekä ruoka että juoma lähes täydellisiä omilla tahoillaan.

Queensiläisen Singlecutin Kim oli aika yllätyksetön, mutta muuten mukava vattubisse.

RastafaRye on Blue Point -panimon olut, jonka tuoksu on jännittävän makea ja mausteinen. Humalointi on hyvässä balanssissa maltaisuuden kanssa ja maku jatkaa karkeloita suussa pitkään. Kammottavasta etiketistä huolimatta oikein oivallinen olut.

Snapperhead IPA tulee Butternutsin panimolta, joka sijaisee New Yorkin osavaltiossa, mutta lähempänä Kanadaa kuin Manhattania. Vaahto on todella hieno ja kaunis, mutta olut sen alla todella vaatimaton.

Threes Brewing on loistava paikka niin juomiseen kuin syömiseen. Brooklyniläisen panimon omassa ravintolassa on tarjolla taatusti tuoretta olutta, jotka maistettujen laatujen (pils, IPA ja brett) perusteella ovat laadukkaita, maukkaita ja helposti lähestyttäviä. Ruokapuoli elää jatkuvasti, sillä keittiössä vierailevat ravintolat vaihtuvat jatkuvasti. Tällä kertaa oli tarjolla Pies ’n’ Thighsin friteerattua kanaa, joka oli suorastaan jumalaista.

Uinta Baba tuli monesti vastaan, vaikkei se ole paikallinen vaan tulee Salt Lake Citystä saakka. Musta lager ei ole kovin trendikäs tyyli, mutta jokaisen tyylin laadukkaimmille oluille on aina tilausta. Tämä oli nimittäin erinomainen yhdistelmä paahteisuutta ja huoletonta juotavuutta.

Victory Hop Ticket Series 2015 #3: Rye IPA on pennsylvanialaisen panimon vaalea ruis-IPA. Ruis ja humalan katkero toimivat vain todella hienosti yhteen.

Whole Foods on astetta laadukkaampi ruokakauppaketju, mikä tarkoittaa luonnollisesti myös astetta parempaa olutvalikoimaa. Toisin kuin monessa muussa marketissa myös yksittäisiä pulloja ja tölkkejä on runsaasti tarjolla. Ja parempaa valikoimaa erikoisuuksia isoissa pulloissa saa hakea eikä välttämättä löydä sittenkään. Lähes koko valikoima oli vielä kylmässä, jotan amerikkalainen sanoisi ”two thumbs up”.

XX eli Dos Equis Amber on yksi niistä roskaoluista, jotka ovat jotenkin onnistuneet selviämään kaiken laadun keskellä. Ja mikä pahinta: kohdalle saattaa osua meksikolainen ravintola, jossa ei ole tarjolla tätä makeutettua Coronaa parempaa olutta.

Yella, eli koko nimeltään Oskar Blues Mama’s Little Yella, on oikein miellyttävä ja simppeli pils, joka tulee aina Coloradosta saakka.

Zonker Stout on wyomingilaisen Snake Riverin stout, jonka ostin vain sen takia, että saan tämän aakkoslistan täyteen. Olut oli kuitenkin positiivinen yllätys: kepeä ja paahteinen sekä erittäin maukas. Toi hyvällä tavalla mieleen trendikäät cold brew -kahvit.

Omnipollo Leon

Mystisen pullon kyljessä on hämmentäviä tietoja: ruotsalainen olut, joka on kuitenkin tehty Belgiassa ja jonka maahantuonnista on huolehtinut amerikkalainen yritys.

Näistä kolmesta maasta oluessa maistuu eniten Belgia: tyypillisen hiivainen belgialen makupaletti ja tietysti runsaat hiilihapot ja ärhäkkä vaahto. Amerikka nousee esiin lähinnä ohimenevänä humalalähtöisenä tuoksuhäivähdyksenä.

Kokonaisuus on hyvä ja raikas, mutta jo pelkkä ulkoasu sai odottamaan jotain vielä huikeampaa.

AleSmith Wee Heavy

Sain jouluna lahjakortin Alkoon. Päätin heti, että käyttäisin sen johonkin sellaiseen, jota en muuten ostaisi. Ja siten kaappiinipäätyi viinipulloluokan olut: 0,75-litrainen AleSmith Wee Heavy, jossa on alkoholia kuin Alsacen valkkarissa.

Olut kaatuu lasiin kauniin punaruskeana norona, mutta lasissa se näyttää mustalta. Vain kirkas valo pääsee oluen läpi punertavana hehkuna. Vaahto on melko niukka mutta kauniin pienikuplainen. Tuoksu on upea: lakritsaa, kasvimaita paahteisuutta, kuivaa hedelmää sekä jotain kasvimaista, ehkä kanervaa.

Maku on pehmeä ja tasapainoinen, kymmenen alkoholiprosenttia hukkuvat täydellisesti kuivakan maltaan alle, paljastaen itsensä lämpönä vasta matkalla alas. Luumuisa maku ei ole mitenkään voimakas tai pitkä, mutta hyvinkin miellyttävä.

Onko tämä hyvää? Kyllä. Onko tämä 25 euron arvoinen kokemus? Ehkä ei, mutta siksi se onkin lahjana täydellinen.

St. Bernardus Abt 12

bernardus
No mutta hitto. Tällainen löytyi kaapista. Luultavasti ainakin vuoden takaisen Tallinnan reissun roudailuja, joka on pelastunut halvempien pullojen takana. Ilmeisesti vuoden 2013 syksyn pullotuksia, sikäli kun tajuan pullomerkintöjä sinnepäinkään.

Perussunnuntai-ilta sopi tähän pyhään juomaan hyvin, pientä pehmennystä työviikon alhoon laskeutumiseen…

Todella tummaa, tiheää, hiukka ruskeaa ja perin pysyvää vaahtoa paljon. Tuoksu jotenkin mausteisen hedelmäinen, ehkä rusinainen.

No huh huh. Tuhtia on. Runsasta ja polveilevaa. Aluksi makeutta, sitten vähän viinaisuutta, rusinasoppaa, pehmeää täyteläisyyttä ja loppua kohti uudestaan viinaa, maltillista kuivumista…

Toimii portviinimäisenä siemailujuomana aika hyvin, makeutensa puolesta jälkiruoan kyljessä kenties jopa parhaiten? Suutuntuma melkein kuin kermaa joisi.

Viinaisuus kuitenkin yllättävän hallitseva, eikä odotetun ihanan-silkkisestä täyteläisyydestään huolimatta juoma asetu minun suuhuni oikein tasapainoon. Tuntui tasoittuvan loppua kohti, mikä johtui joko lämpenemisestä tai veren alkoholipitoisuuden noususta.

Onhan tämä aika mainiota, mutta jää kyllä minun kirjoissani selvästi vaikkapa Rochefortin liemistä.

Traquair House Ale

Jaa, tällaisestakin jännästä löytyi puhelimen syövereistä merkintä. Siljan Ruotsin-laivan kapakasta otin ja menin takakannelle juomaan. Ihan siinä hämääntyi, kun sai viedä tuopin ulos.

No, tällaista se muistiinpanojen mukaan oli:

Melkein vaahdotonta. Makea tuoksu, hiukka luumua. Väriltään kirkasta rusinasoppaa, nättiä.

Suussa tasainen, on maltaista makeutta, mutta loppua kohti katkero kuivaa suun. Ei mitenkään hullun täyteläinen, vetisyyttäkin pisara. Reippaasti humaloiduksi bockiksi voisi luulla.

Erittäin tasapainoinen.

Illallisella Garrett Oliverin kanssa

Olen joskus miettinyt, onko mitään järkeä tykätä brändeistä Facebookissa. Oma naama tai peukku menee ilmaiseksi jonkun tuotteen markkinointiiin ja vastineeksi omalle ja ystävien seinille tulee enemmän tai vähemmän ärsyttäviä mainoksia. Mutta joskus osuu kohdalle jotain hyödyllistä – ja niin kävi muutama viikko sitten.

Kiinnitin nimittäin sattumalta huomiota Brooklyn Breweryn päivitykseen, jossa kerrottiin, että lipunmyynti syyskuun Dinner Partyyn on alkanut. Ja kuinka ollakaan, Garrett Oliverin 20-vuotistaiteilijajuhla olisi juuri silloin, kun olen töiden viemänä New Yorkissa. Koska 90 dollaria ei kuulostanut kohtuuttomalta summalta useamman ruokalajin illallisesta oluineen, ostin liput itselleni ja vaimolleni.

(Niille jotka eivät tiedä, kuka Garrett Oliver on: kyseessä on Brooklyn Breweryn voimahahmo, jonka kirja The Brewmaster’s Table on oluen ja ruuan yhdistämisen moderni klassikko. Kirjan nimeen liittyen on pakko vielä todeta, etten sentään päässyt ite mestarin pöytään, vaikka herra useampaan otteeseen kävikin meidän pöydässämme juttelemassa.)

Niinpä tämän viikon keskiviikkona suunnistimme Brooklynin Williamsburgissa sijaitsevaan Humboldt & Jackson -ravintolaan. Paikalle oli saapunut lisäksemme noin 45 hipsterihtävää oluenystävää sekä juhlakalu itse. Ruuista vastasi panimon oma keittiömestari Andrew Gerson.

Ilta oli erittäin viihdyttävä ja niin laseissa kuin lautasilla oli aikamoisen harvinaisia herkkuja. Herrat Gerson ja Oliver esittelivät kunkin ruoka-olutparituksen. Illan seitsemästä olesta peräti kuusi oli lähinnä panimon sisäiseen käyttöön tarkoitettuja haamupullotuksia. Oliverin mukaan suosion kasvu on tehnyt pienistä kaupallisista eristä hankalia, koska monet tärkeät asiakkaat (esimerkiksi olutravintolat) hermostuvat, jos eivät saa omaa osaansa jokaisesta satsista. Siksi luova kikkailu, josta nyt pääsimme osalliseksi, jää yleensä panimon omien seinien sisäpuolelle.

Illan huikeimmat oluet olivat mezcal-tynnyrikypsytetty San Luis Del Rio ja haamupullotteena syntynyt mutta tänään sunnuntaina yleiseen myyntiin tuleva Hand and Seal -barleywine. Näiden kahden takana kolmantena tulee uskomattoman raikas ysiprossanen, aperitiivinä tarjottu kuusenkerkällä ja viskitammikypsytyksellä maustettu Sylvanus.

Ilta oli ainutlaatuinen, mutta vastaavia tilaisuuksia muilla teemoilla on jatkossa luvassa kuukausittain. Eli jos on matkalla New Yorkiin tai lähistölle, kannattaa tarkistaa, osuuko moinen mahdollisuus kohdalle.