Tagged: vehnäolut

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Neljän oluen verran Tallinnaa

Sesoon ja Kalamaja Mister Yum

Kalamajan kaupunginosassa sijaitseva Sesoon on suosikkini Tallinnan lounaspaikoista. Rento, vähän kolkosti sisustettu ravintola tarjoilee huolella tehtyä ruokaa käsittämättömän halvalla hinnalla. Marokkolainen kalakeitto on niin halpa (3,9 euroa) ja niin hyvä (limeä ja korianteria), että harmittaa seuraavaan kertaan asti, jos sitä ei ota. Tällä kertaa keiton kaveriksi otettiin pöytäseurueen kanssa jaettavaksi oliivileipää, joka tarjoiltiin kelvollisen paprikasalsan ja erinomaisen peston kanssa.

Sesoonin olutvalikoima on Tallinnan mittapuulla perustasoa: noin kymmenen virolaista pullotetta sekä muutama ulkomaalainen, joista on syytä mainita Brussels Beer Projectin Dark Sister ja Delta. Tällä kertaa omaan lasiin valikoitui Kalamajan Mister Yum. Tyyliä ei menussa kerrottu, mutta ajattelin, että nimen perusteella voisi toimia aasialaisen (tai tässä tapauksessa melko aasialaistyylisen marokkolaisen) ruuan kanssa. Tyyli osoittautui dry stoutiksi, joka sopi mausteisen keiton kanssa yllättävänkin hyvin. Olut itsessään ei ollut mikään ihmeellinen.

Drink Baar ja Tanker Animal Instinct

Vanhan kaupungin ytimessä sijaitseva Drink Baar (sekä sen kyljessä oleva Drink Shop) oli olutharrastajan ykköskohde kaupungissa vielä muutama vuosi sitten. Sittemmin kilpailu niin olutpubien kuin olutkauppojen kohdalla on kiristynyt siinä määrin, että vanhalla sotaratsulla tekee tiukkaa päästä kummassakaan sarjassa kolmen tai edes viiden parhaan joukkoon.

Tällä kertaa hanassa oli kuitenkin tarjolla olut, jonka ansiosta visiitti oli vaivansa väärti. Tanker-panimon Animal Instinct oli hanalätkän mukaan tyyliltään brysseliläinen kolmois-ipa, mikä herätti monenlaisia mielikuvia, mutta ei mitään selkeää odotusta. No, hanasta laskettu olut oli rumaa ja sameaa, mutta maku räjäytti pankin todella tuhdilla jenkkihumaloinnilla. Alku oli huima, mutta vähitellen olut osoittautui valitettavan yksipuoliseksi.

Brewery Õlleklubin Pilsner

Matkalla Speakeasyyn kohdalleni sattui itselleni aiemmin tuntematon panimoravintola, joka mainosti vieläpä näyttävänsä Valioliigaa. Koska kello oli vähän yli viiden lauantaina, sai Speakeasy odottaa hetkisen.

Yläkerrassa pyöri Bundesliiga, mutta Valioliigaa kysyessäni sain ohjeeksi ostaa juoman ylhäältä ja edetä sen jälkeen alakertaan. Otin talon oman pilsnerin ja astelin portaat alakertaan, kellariin. Siellä ei ollut ketään muuta. Lukuisat telkkarit pyörittivät Valioliigaa kehnon elektropopin jumputtaessa taustalla. Istuin lähimmän pöydän ääreen ja pian minulle tuotiin kynttilä.

Pilsner oli kelvollinen, tsekkityylinen, mutta melko mitäänsanomaton. Hapot ja humalapuraisu olivat omaan makuuni turhan pehmeät.

Speakeasy ja Põhjala Friedrichchein

Speakeasy on Põhjala-panimon uudehko kuppila Kalamajan kaupunginosan laidalla, kivenheiton päässä rautatieasemasta. Pienen kapakan kaikki pinnat ovat lastulevyä, mikä tuo paikkaan erikoista työmaakoppifiilistä. Hanoja taisi olla vain neljä eikä niissä ollut mitään Must Kuldin kirsikkaversiota erikoisempaa.

Lasiini valikoituikin Põhjalan karviaismarjoilla maustettu berliner weisse. Ja voi pojat, kuinka hyvää se oli! Marjaisuus jäi taustalle, kun hapan raikkaus jylläsi. Jälkimaussa vehnän ja maltaan pehmeys toi suuhun helpottuneen, happohyökkäyksestä selvinneen tunteen. Nelikon ykkönen, helposti.

Birrificio Settimo -kattaus

Miltä kuuloistaisi italialainen punaviini Belgiasta? Ei kovin uskottavalta. Entä belgialainen olut Italiasta? Tällaisia erikoisuuksia oli tarjolla maahantuoja Monditalyn maistelutilaisuudessa.

Pohjois-Italiassa, Milanon lähellä Carnagon kylässä aluksi oman ravintolansa tarpeeseen olutta valmistanut Birrificio Settimo on erikoistunut belgialaisiin oluttyyleihin, mikä on virkistävä poikkeus Italian vireässä, mutta – kansainvälisen trendin mukaisesti – kovin jenkkityylisessä käsityöläispanimobuumissa.

Wit-Flos: Erittäin hienovarainen, mutta nautinnollinen witbier. Tuoksu on erittäin herkullinen tuoden mieleen saisonille tyypillisen hevostallin. Maku on kuitenkin varsin vaisu, vaikka ajan ja vaivan kanssa samat aromit löytyvät siitäkin.

Aes: Mahonkinen belgiale on kiva, mutta varsin vaatimaton yhdistelmä maltaisuutta ja hienovaraista katkeroa.

Triskell: Stout poikkeaa onnistuneesti belgilinjalta. Tuoksu on tumman maltainen ja maku hienostuneen paahteinen, tuoden mieleen jopa tupakkamaista savuisuutta. Kevyt runko tekee tästä helposti uppoavan ruokajuoman.

Prius eXXtra: Kauniin siiderimäinen ulkoasu: punertavan kultainen väri ja suuret kuplat. Muuten belgialaisia hiiva-aromeja esittelevä olut pettää juurensa olemalla varsin vaatimattomasti hiilihapotettu. Mukavaa katkeruutta jälkimaussa.

Nuce: Panimon dubbel tuoksuu herkullisen makealta maltaalta ja antaa tuoksulle vastinetta myös maun puolella. Häivähdys lakritsaa tekee tästä yhden joukon parhaista oluista.

Quis Hoc: Tripelissä on samaa saisonmaista tuoksua kuin Wit-Flosissa. Nyt on reilusti hiilihappoa sekä mukavan tuntuvaa happamuutta. Hyvä tripel, joka ei kuitenkaan yllä belgialaisten esikuviensa monipuolisuuteen.

Think Positive: Erittäin kiva, mutta varsin tavanomainen red ale.

Rusca: Mausteinen jouluolut, jossa luumut ja rusinat paiskaavat kättä kanelin, fenkolin ja muiden mausteiden kanssa. Kyllä tätä kerran vuodessa joisi, mutta ei sen useammin.

Kokonaisuutena panimosta jäi laadukas, mutta hieman vaatimaton kuva. Nämä oluet varmasti toimivat hyvin valittuina ruokajuomina laadukkaiden annosten kanssa. Ehkä aivan erityisesti, jos niitä pääsee juomaan paikan päällä. Suomeen virtaa nykyisellään niin paljon hyvää olutta kaikkialta maailmasta, että nämä jäävät siinä leikissä jalkoihin.

Pyynikin kuusi kaadossa: Maistelusiksarin testi

Joskus ties milloin, ainakin pari vuotta sitten kuitenkin, ihmettelin miksei Suomessa tehdä kuin Virossa ja turauteta tietyn panimon maistelupaketteja kauppoihin.

Nytpä Pyyninkin ihmiset näin tekivät ja pistivät kohtuullisella volyymilla maistelusiksarin joulumarkkinoille. Ilmeisen hyvällä menestyksellä, sillä monessa paikassa kai meni hyvinkin nopeasti. Omani ostin Varustelekasta, jossa myyjä kertoi ekan erän hulahtaneen kolmessa tunnissa…

No, sainpas kuitenkin. Hintana vajaa 18 euroa ei ollut halpa, muttei mahdottoman kalliskaan (ja Itiksen Prismasta olisi irronnut 16,50 eurolla).

Yleisesti: Nätti paketti ja oikeasti aivan mainio homma, että tällainen on tehty. Muina havaintoina: Hyvä ja tasapainoinen setti, aivan huiput ehkä puuttuvat, vaan puuttuvatpa huditkin. Kyllä tällä saa kuvan oluiden monimuotoisuudesta. Toki itse olisin vielä enemmän tykännyt, jos paketissa olisi ollut pari pohjahiivahommeliakin, nyt kippaa vähän humalapainotteiseksi mallas- ja hiivameininkien kustannuksella. Ja ehkä joku pieni nautintaopas aloittelijalle: missä järjestyksessä kannattaa vaikka porukalla maistaa ja mitä on syytä odottaa.

Mutta kaikkiaan hieno juttu, arvosana joku 8,5 / 10. Alla vielä keitot tarkemmin, nimet vähän sinnepäin.

Vehnä.

Nätti, sameankeltainen. Tuoksu aavistuksen hedelmäinen.

Vehnäksi suht reipas lähtö: katkero happojen kanssa tuntuu. Ei kaadu liian teräväksi, vaan kroppa on täyteläinen. Aika lailla makuni mukainen hyvä vehnä. Vehnäbissen suhteen toki täytyy sanoa, että olen aika fiksoitunut puolen litran lekoihin, joten pikkuputeli tuntuu melko… no pieneltä.

Stout

Musta, kirkas, vähän punertava. Kiva vaahto. Rauhallisen paahteinen tuoksu.

Todella tasapainoinen stout, täyteläisyyttä riittävästi eikä hapotus mene yli. Hiukka särmätön ehkä, mutta hyvä tämäkin.

Bitter

Kirkas ja kaunis, ihan bitteriltä näyttää! Tuoksu miedohko.

Maku kiva, tasapainoinen ja raikas. Muttei kyllä maistu siltä, mitä bitteriltä odottaisin. Tietty maltaisuus ja ehkä brittihiivan tai -humalan kierre jää puuttumaan. Hyvä pale ale kumminkin.

Red Ale

Nyt osuu. Vaahto, väri, tuoksu nappiin.

Maku rapsakka ja raikas, kuivakka muttei överihumaloitu. Aromia kohtuullisesti. Happoja voisi olla vähän vähemmän, jos jostain pitää naukua.

White IPA

Oljenkeltainen, hiukka samea (mukaan lurahti hiukka hiivaa, jota oli pullon pohjalla melkoinen ja melko irtonainen kakku). Mukava vaahto. Tuoksussa hiivaa ja humalaa vähän.

Mukava, rennon tuttavallisesti puraiseva, suht vankkakroppainen keitto. Aromihumalointi tuntuu vähän omituisesti pippurisen katajaisena, kitalakea kutkuttavana mietona suopana. Jännää, muttei epämiellyttävää. Hyvää tämäkin, tiedä sitten miten hyvä esimerkki tästä ainakin itselleni epämääräiseksi jääneestä oluttyypistä lienee.

American IPA

Kivan kuparinpunainen, kirkas, näppärästi vaahtoava. Tuoksussa miedohkosti humalaa.

Ihan kiva humalanpuraisu, mutta hiukan terävä. Humala-aromi vähän hukassa. Jälkimaku kitkeränpuoleinen. Ihan jees APA/IPA, mutta tällaisia on Suomessakin kauppavalikoimissa hyvinkin paljon.

Tap X Meine Porter Weisse

Hyvin tummanruskeaa, ei mustaa kumminkaan. Vaahtoa kinoksittain, hiukka rusehtavaa. Tuoksussa kaakaokahvia vedellä jatkettuna.

Silkkinen suussa. Maultaan kuin hiukan kaakaolla ja kahvilla maustettu Guinness, kovin vähin paahtein tosin. Loppuun ihan pieni alkoholisuus ja kuivuu hieman aprikoosiksi ja ties miksi sekahedelmäksi. Sopivan vähähappoinen.

Täyteläinen ja kevyt yhtä aikaa. Hyvinkin jännä ja perin ainutlaatuinen. Ei silti sellainen loisto-osuma kuin esimerkiksi perinteisempi Sommerweisse (joka tosin oli jo melkein toisesta maailmasta täydellisyydessään).

Sanoisin, että jos satut Systembolagetiin ja tämä pullo köllöttää hyllyssä, niin kannattaa ostaa, jos rahapuoli periksi antaa.

Lasien maistelua sekä siksari uusia tuttavuuksia HBF:ssä

Helsinki Beer Festival on jälleen käynnissä. Koska oma viisiittini jäi muutaman tunnin mittaiseksi ja niistäkin toinen kului Spiegelaun järjestämässä lasi-tastingissa, on tässä vain muutama pikainen huomio valikoimasta, joka vaikutti erittäin kattavalta ja kiinnostavalta.

Ensin kuitenkin sananen Spiegelaun uudesta craft beer -lasisetistä. Viinilaseilla mainetta niittänyt saksalaisyhtiö alkoi muutama vuosi sitten valmistaa myös olutlaseja.

”Olutta alettiin tarjoilla viinilaseissa, kun parempaa ei ollut tarjolla”, Spiegelan Kornel Dura sanoi tilaisuudessa.

Hänen mukaansa oluelle on tapahtumassa nyt sama, mikä tapahtui viineille jo vuosikymmeniä sitten: se on pääsemässä irti arkisen maataloustuotteen asemasta. Hänen mukaansa Spiegelaun lasit erottautuvat sillä, että ne ovat ohuempia, sileämpiä ja kirkkaampia. Lisäksi niiden muoto tuo tuoksun paremmin esiin.

”Olutta ei voi haistaa vaan ainoastaan siitä nousevat kaasut. Ja jos lasin yläosa on avoin, nämä kaasut pääsevät karkuun”, Dura sanoi.

Kirkkaus liittyy lähinnä visualisuuteen, jonka Dura myönsi koskevan oluen sijaan enemmänkin hennon värisiä valkoviinejä, jossa pieni vivahde lasissa voi johtaa väärään väriarvioon. Lasin tasaisuus puolestaan vähentää kuplien syntymistä ja hidastaa väljähtymistä. Viimeisimpänä lasin paksuus vaikuttaa siihen, miten olut kaatuu suuhun. Lisäksi olut lämpenee nopeammin, jos se kaadetaan paksuun huoneenlämpöiseen lasiin.

Spiegelaun klassisille oluttyyleille tarkkoittaman setin rinnalle on nyt lanseerattu craft beer -setti, johon kuuluvat jo muutaman vuoden ikäinen ipa-lasi, viime vuonna esitelty stout-lasi sekä uusi wit-lasi.

Tastingin tavoitteena oli osoittaa, että nämä kolme lasia, paitsi peittoavat perinteisen pint-lasin, eroavat myös toisistaan. Ja tottahan eroja syntyy, varsinkin, kun lasiyhtiön tyyppi vetää esittelyn ja kertoo jo valmiiksi, että millaisia aromeja mistäkin lasista irtoaa. Itse havaitsin erot erityisesti siinä, miten tuoksu tuli esiin.

”Sillä juotteko IPA:a stout-lasista tai päin vastoin ei ole suurtakaan merkitystä verrattuna siihen, että käyttäisitte huonoa lasia. Mutta jos mahdollista käyttäkää aina oikeaa lasia”, Dura sanoi.

Ennen Spiegelau-ripitystä mukavalta tuntuneesta festarilasista tuli maistettua seuraavat oluet:

  • Mordue Workie Ticket: Pehmeän maltainen bitter, jossa miellyttävän tasapainoinen humalakatkero. Erittäin laadukas ja tyylikäs real ale.
  • Crak Guerilla Subversive IPA: Kaikkien kehujen veroinen, tiukasti aromihumaloitu italialainen IPA.
  • Maku Saison: Vaikka tuusulalainen Maku on varsin tuore tulokas kotimaisella pienpanimokartalla, huokuu sen laadukkaista tuotteista kokemus ja varmuus. Saison oli myös hyvä, vaikka omaan makuuni istuisi vähän kevyempi ja mausteisempi versio. Tämä oli suorastaan täyteläinen.
  • Beer Hunter’s Mufloni Mosaic Vehnäipa: Porilainen vehnäipa ei paljon vehnää kunnioita vaan täräyttää lasiin sellaiset aromit ja katkerot Mosaic-humalasta, että mallaspohjan koostumus jää melko yhdentekeväksi. Uppoaa kaltaiselleni IPA-intoilijalle.
  • Saimaan juomatehdas Miss Clementine of New Orleans: Belgityylinen ja hieman savuinen tupla-IPA oli oikein maukas tuttavuus. Saimaan tuotteiden monipuolisuus yllättää aina.
  • Del Ducato Beersel Morning: Belgialaisen 3 Fonteinen lambicin kanssa tehty sekoite tuoksui omituisen herkullisella tavalla levälle ja sinapille. Maku raikkaan sitruksinen.

Vain kuusi olutta. Säälittävää, eikö totta? Vuosi sitten blogiin saatiin ”vajaa mäyräkoirallinen” ja kaksi vuotta sitten peräti ”korillinen”. Ehkä ensi vuonna sitten taas isommalla kädellä…

PS: Festarin ruokatarjonta, josta olen joskus aiemmin valitellut, vaikutti olevan paremmalla tolalla kuin koskaan aiemmin. Kiitos siitä!

Ruokapuoti Lumo Testowit

Pitäähän se tarjoukseen tarttua, kun varta vasten meitä varten (tai ainakin melkein) tuodaan olutta Raumalta pääkaupunkiseudulle. Reittausblogin ja Ruokapuoti Lumon yhteinen, Pyynikin panimolla syntynyt lapsi on tyyliltään humaloimaton wit. Poikkeuksellisesti tarjoamme tästä erikoisuudesta molempien mielipiteet.

Sammeli:

Oikein heleännätti, oranssinkeltainen ja samea. Kaataessa poreilee limsamaisesti, vaahto häviää suurin piirtein heti. Tuoksu on… jännä: Yrttinen ja raikas, hallitsevana jokin jota en osaa määritellä.

Maku yllättää. Todella reippaan sitruksinen, hapan ja raikas. Pitkäkin, pysyy intensiivisenä kihelmöintinä. Olisiko appelsiininkuori tässä kumminkin sitten hallitseva? Pakuriteetä olen joskus pari kuppia kumonnut, mutta siihen muistaakseni kuulunutta karvautta en erota. Vai pelaisiko tee tässä sitten jotenkin happamuutta ja sitrusta vahvistavasti?

Kaikkinensa virkistävä, raikas ja tiukka. Jotain samaa tässä on kuin raa’an sitruunan pureskelussa… Maistellessa muutkin mausteet alkavat nousta esiin, mutten niitä osaa sen kummemmin toisistaan erottaa.

Tykkäsin.

Lasse:

Tykkäsin minäkin. Todella kiva, gueuzemainen hapanolut, joka on aromivalikoimaltaan todella monipuolinen, leipämäisestä tuoksusta raikkaan hedelmäiseen makuun. Tällaista saa Suomessa aivan liian harvoin. Ehdottomasti laajempaan jakeluun ja tuotantoon!

Saimaa Brewer’s Special Belgian Wheat

 

Leipomisbissenä meni kivasti.
Leipomisbissenä meni kivasti.

Ei kovin nätti. Samea, jotenkin harmaaseen taittuva. Vaahto putoaa hätäisesti. Tuoksu belgihiivainen ja banaaninen.

Lähtö makea, mutta hapokkuus ja maltillinen humala sekä sopiva mausteisuus nappaavat sitten. Jälkimaussa tuoksun lupaamaa banaania.

Aika hyvää, mutta witiltä olisin toivonut hiukka heleämpää olemusta. Ja olisinpa tullut toimeen ilman tuota banskua.

Näistä Saimaan Juomatehtaan maksutta tarjoamista näytteistä yllättäen Blonde Ale oli lopulta minusta kiinnostavin, vaikkei Lasse siitä innostunutkaan. Eihän se mitään maailman kovinta ollut, mutta kun lähi-Alepassa myydään viiden euron litrahintaan, niin puhutaan ihan aidosta käyttöjuomasta.

Liverpool ja 26 olutta

Jalkapallo vei tällä kertaa Liverpooliin. Matkan joka ikinen olut on tunnollisesti kuvattu ja miniarvio kirjattu kuvateksteihin. Siispä tässä tekstissä muutamia yleishavaintoja reissun varrelta. Osa liittyy erityisesti Liverpooliin, osa yleisemmin Englantiin.

Kiitämme

Ibis Styles Dale Street. Uusi, siisti ja edullinen hotelli. Sijainti on erinomainen: muutamassa minuutissa kävelee Albert Dockille tai Liverpool Onen ostosalueelle, alle kymmenessä Rope Walksin baarialueelle ja tärkeimpänä Ship & Mitre on käytännössä vieressä. Huoneen hintaan kuuluu kelvollinen aamupala. Epäenglantilaiseen tapaan ainakaan neljännen kerroksen huoneissa ei ollut ammetta vaan pelkkä suihku. Jokaisen kerroksen huoneet ovat tosin erilaisia, joten tilanne saattaa olla toinen muissa kerroksissa. Erityishuomio vielä äänieristyksestä, sillä Dale Street on melko vilkas, mutta huoneeseen ei kuulunut neljän vuorokauden aikana käytännössä yhtään mitään kadulta, käytävältä tai naapurihuoneista. Se on harvinaista uusissakin halpishotelleissa.

Ship & Mitre. Helposti yksi parhaista koskaan kokemistani olutravintoloista. Nuhjuinen ja aito tunnelma ilman mitään skandinaavista muovisisustusta. Ruokaakin olisi saanut, mutta juomat veivät huomion. Hanoja on paljon ja niitä on pyhitetty myös aidoille siidereille, joita voi niin ikään suositella. Hanoissa on tietenkin myös kiinnostavia paikallisia oluita useammaksi illaksi ja pulloista löytyy lisää myös muualta maailmasta.

Tapas-ravintolat. Reissun parhaat ravintolat (Bacaro ja Maray) sekä hivenen ylihinnoiteltu Lunya eivät tarjonneet lainkaan kunnon annoksia vaan tarjoilija suositteli suoraan tilaamaan kahdesta kolmeen annosta per nuppi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varsin kohtuullisella hinnalla pääsee maistelemaan koko joukon huikeita annoksia. Kaikki kolme kokeiltua ravintolaa olivat siis hyviä, Bacaro paras ja Lunya huonoin. Bacaro mennee omaan TOP10:een. (Ainakin Lunyassa on muuten hintatasoa kohtuullistava lounastarjous, mutta se jäi meiltä paikallisen äitienpäivän takia hyödyntämättä.)

Kazimier Garden. Berliiniläistä hipstertunnelmaa teollisuusalueen sisäpihalla. Ainutlaatuinen mesta, jossa voi kylmälläkin säällä juoda laatuoluita ulkona (tai hehkuviiniä, jos on liian kylmä). Omasta grillistä tuli herkullisia savutuoksuja, mutta nämäkin ruuat jäivät testaamatta.

Baltic Social ja The Grove. Burgereita ja muuta modernisoitua pubiruokaa sekä paikallisia ja eurooppalaisia oluita. Hyviä paikkoja vaikka lounaalle.

Mad Hatter Brewing Company. Rajallisen kokemuksen perusteella kaupungin ja ehkä jopa koko Englannin kiinnostavin panimo.

Ship in the Bottle. Kaupungin paras (ja ainoa?) olutkauppa. Vaatehuoneen kokoisesta kopista saa kiinnostavien kansainvälisten oluiden lisäksi myös melko hyvin paikallisten panimoiden tuotteita. Hinnat pääsääntöisesti 3 tai 3,5 puntaa per pullo tai kolme pulloa 8 tai 10 punnalla.

Ruokakauppojen valmisruuat. Menolennon myöhästymisen ja junamatkojen vuoksi tuli tukeuduttua jonkun verran M&S Foodin ja Sainsburyn valmisruokiin. Ne olivat samanhintaisia kuin suomalaiset vastineensa, mutta laadulta ja maultaan keskinkertaisen suomalaisen ravintolan tasoa.

Moitimme

Baltic Fleet. Kaupungin olutravintoloiden klassikko oli ankea, autio ja pahanhajuinen räkälä. Yhden oluen perusteella oman kellarin Wapping-olut on sen sijaan hyvää.

Everton Football Club. Goodison Park on ankea ja epämukava stadion, jolla pelataan luokattoman huonoa futista.

Ruokakauppojen olutvalikoimat. Kiinnostavia oluita ei käytännössä saa kaupoista. Lagereiden ja perusbitterien lisäksi tarjolla oli lähinnä Leffeä, Guinnesia sekä omia private label -virityksiä.

Futispubien oluttarjonta. Lager jyrää näissäkin. Vaihtoehtona lähinnä joku pehmeydellä myytävä bitter.

Kuuman kolmion kärki: Tommyknocker Craft Beer Bar

Kolmio, jonka sivut ovat yhteensä vähän päälle kilometrin mittaiset. Sen sisällä Helsingissä on nyt Suomen kovin laatuolutkapakkapöhinä, näin väitän. Yksi kärki on Viiskulmassa, johon perustettiin hiljan Brewdogin baari, toinen Erottajalla, jonne avattiin vain pari kuukautta sitten Bier-Bier. Näiden välinen jana, kolmion pitkä sivu, leikkaa mukaan vanhan luotettavan Black Doorin.

Kolmas kärki on Tommyknocker Craft Beer Bar, jonka avajaistilaisuutta juotiin Iso-Roobertinkadulla keskiviikkona. Pari viikkoa ovet ovat jo ehtineet olla auki jo ennen avajaisia, mutta nyt tarjottiin maksutonta maistiaista toimittajille ja bloggaajille.

Tommyknockerin nimi tulee suoraan pienehköltä yhdysvaltalaispanimolta. Tommyknocker Brewery sijaitsee piskuisessa Idaho Springsissä Denverin kyljessä Coloradossa.

Uusi kapakka on ensimmäinen Tommyknockerin oma baari Idaho Springsin ravintolan lisäksi. Iso-Roban paikka kuuluu kuitenkin Delifox-ketjuun (kuten myös lähinaapuri Black Door ja pääkaupungin niin sanotut kalaravintolat). Yhteistyön aste ja panimon osallistumisen määrä jäivät vähän epäselväksi, mutta ilme on suoraan Tommyknockerin etiketistä ja hanoissa lähinnä sitä itseään.

Tommy-baari on joka tapauksessa uuden ajatuksen testausta sekä Delifoxille että Tommyknockerille. Delifoxin ajatus oli tarjota jotain uutta ja eksoottista pääkaupunkiseudun oluthipstereille, mutta toimivaa kalaravintolakonseptia ei uskallettu lähteä sorkkimaan. Tommyknocker taas on puuhannut pitkään ja kärsivällisesti yhdysvaltalaisittain pienessä mittakaavassa, mutta nyt kokeillaan, lähtisikö Euroopan valloitus liikkeelle Suomesta. Delifox taas voi availla Helsinkiin lisääkin vastaavia paikkoja, jos Tommy-baari on menestys.

Käytännössä Tommyknocker on pieni, punavuorelaisittain sisustettu olutbaari, jossa ei ole esimerkiksi keittiötä (vaikka tätä puutetta paikannee vastapäätä avattava Street Gastron toimipaikka). Asiakaspaikkoja on 38 ja punavuorelainen sisustus meinaa sellaista geneerisen trendikästä harkittua karutta, esiinrevittyine punatiiliseinineen kaikkineen.

Ihan suhteellisen viihtyisä lopputulos kuitenkin, mielestäni parempi kuin Brewdog, muttei yhtä mainio kuin Bier-Bier. Hauskasti hanat on sijoitettu tiskin sijaan takaseinälle, mikä ehkä avaa pientä tilaa hieman.

Mutta nyt riittää joutava jauhaminen sisustuksesta sun muusta sivuasiasta. Tärkeintähän on, millaista tavaraa baarissa saa tuoppiinsa. Neljän testiannoksen perusteella voi sanoa, että hyvää. Ei erityisyydellään ja kokeellisuudellaan tajunnanräjäyttävän hyvää, vaan laadukkaasti, tasapainoisesti ja maukkaasti hyvää.

Kuten avajaisiin saapunut Tommyknockerin panimomestari Steve Indrehus sanoi, yksi tärkeistä ominaisuuksista on juotavuus.

Sopii minulle, kun en ole tähän ikään oppinut kovin analyyttiseksi maistelijaksi ja laiskuuttani monesti valitsen tutun hyvän uuden tuntemattoman sijaan…

Hanoja on baarissa kahdeksan, niistä neljässä Tommyknockerin tuotteita. Lisäksi pari muuta jenkkiä ja pari kotimaista. Pullolistaa ei sattunut silmiin, mutta jenkkikamaa näytti olevan mukavasti tarjolla. Hyvinkin miellyttävästi hanatavarasta tarjotaan desin, kahden desin ja neljän desin annoksia. Tarvittaessa vaikka koko hanasetin voi maistaa pahemmin hönöytymättä.

Hintataso on luokkaa Etelä-Helsinki, eli aikamoisen kivulias. Tosin inasen matalammilla euromäärillä kuljeskellaan kuin Bier-Bierissa ja Brewdogissa. Nollanelosen hinta kaikessa hanatavarassa oli 7,90 euroa.

Indrehus istahti hetkeksi puhumaan samaan pöytään minun, Lassen ja Tuopillisen Jounin kanssa. Kertoi aloittaneensa kotipanijana, loikanneensa sitten joksikin aikaa viinitiloille ja palanneensa sitten oluen pariin Tommyknockerille.

Indrehus sanoi, että hänen aikanaan Tommyknockerin tuotanto on noussut vähän alle 500 000 litrasta liki kuuteen miljoonaan litraan vuodessa. Pulloissa ja tölkeissä myydään tuotteista vähän yli puolet, loput kaadellaan hanoista. Nykyisellä panimolla on töissä 15 ihmistä ja puheiden perusteella juuri nykyistä enempää ei nykylaitteistolla voi tehdä. Toisaalta Indrehus antoi ymmärtää, että jos Tommyknockerilla näyttää olevan saumaa laajentamiseen, suunnitelmat ovat jo takataskussa.

Indrehus kertoi myös tahtomattaan iltapäivän parhaan vitsin, kun kysyi suomalaisilta olutbloggaajilta, miten nämä ansaitsevat rahaa bloggaamisestaan.

Tommyknocker muuten valmistaa myös root beeria, lähinnä lapsille tarkoitettua virvoitusjuomaa. Mukaan annetun pullon kotona testanneelle seitsenvuotiaalle upposi hyvin. Yhdysvalloissa myös virvoitusjuoma on hanassa – pitäähän lapsillekin olla jotain, kun aikuiset juovat olutta. Suomessakin hanaa harkittiin, mutta limsa jätettiin pulloon, kun ruokaakaan ei ole tarjoilla.

Suomalaisista oluista Indrehus oli ehtinyt maistaa ainakin Maku-panimon ipaa. Sitä Indrehus kiitteli kovasti. Hän kuitenkin pohti, voiko suodattamattomuus karkottaa potentiaalisia ostajia. Normikaataja kun mieltää oluen kirkkaaksi.

Toisaalta, enimmäkseen suodattamattomalla tavaralla Tommyknockerkin on pärjäillyt. Nähtäväksi jää, miten Helsingissä. Itse käyn toistekin.