Tagged: wit

Pinta Viva la Wita!

Edessä on nyt Virosta ostettu puolalainen pullo, jossa on belgialaista oluttyylistä versioitua olutta ja jonka etikettiin on versioitu espanjankielistä lentävää lausetta. Etiketissä on muuten Belgian (viitannee witbieriin) ja Yhdysvaltain (miksi?) liput. No, ainakin on haettu kansainvälistä menoa.

Kyseessä on ensimmäinen kohtaamani imperialistinen witbier, joten en tiedä yhtään, mitä pitäisi odottaa. Alkoholia on ainakin maltillisesti, vain 5,7 prosenttia. Sikäli kun puolankielisestä etiketistä mitään ymmärrän, on juojalle annettu melko tarkat tiedot oluesta. Muun muassa humala- ja hiivalajikkeen tarkkuudella kerrottujen ainesosien lisäksi etiketistä löytyy myös kantaviereen vahvuus ja käymislämpötila.

Tuoksu on vehnälle tyypillinen hiivaisen hedelmäinen. Vaahto on runsas, mutta melko nopeasti laskeva. Värin perusteella tätä ei ehkä witiksi arvaisi, sillä se on melkein oranssiin ulottuvan keltainen.

Maussa iskee ensimmäisenä vastaan vodkaminen viinaisuus. Kun epämiellyttävästä yllätyksestä pääsee vähitellen yli, paljastuu ihan kelvollinen olut, joka ei tunnu kovin witmäiseltä eikä kovin imperialistiselta. Alkoholinen mutta melko kepeä vehnäinen pale ale, jossa on tuntuvasti humalaa.

(Olut oli mennyt jonkin verran yli päivämääränsä, joten se on saattanut vaikuttaa heikentävästi laatuun, jonka mielsin huomattavasti heikommaksi kuin Ratebeerin ylistävät arviot antoivat odottaa.)

Mad Hatter Drink Me Cranberry and Beetroot Wit

Mad Hatter oli taannoisen Liverpoolin-vierailun laadukkain löytö panimopuolella. Paikallisista kapakoista sai heidän tuotteitaan ihan kivasti, mutta ainoa kauppojen puolelta löytynyt pullote oli Drink Me -sarjan karpalolla ja punajuurella maustettu wit.

Vaahto on suorastaan valtaisa ja sen alle vähitellen muodostuva olut yllättävän väristä. Witiltä odottaisi luonnollisesti lähes väritöntä sameutta ja kun joukkoon on heitetty punajuurta ja karpaloa, voisi kuvitella, että tämä värittömyys värjäytyisi helakan punaiseksi. Mutta ei. Väri on maanläheisen punaruskea kuin brittibitterissä.

Tuoksu on mieto ja vaatimaton, mutta maku melko jännä. Siinä on samaa tunkkaisuutta, jonka vuoksi olen pitkään vieroksunut mutta vähitellen oppinut arvostamaan punajuurta. Karpalo puolestaan on läsnä sen verran hennosti, että sen voi ainakin kuvitella löytävänsä, kun tietää mitä etsiä.

Lähtökohdiltaan näin erikoiseksi olueksi tämä on melko hyvä ja tasapainoinen, mutta silti selkeästi huonoin koskaan kohtaamani Mad Hatter.

Olutkaupunki Kööpenhamina

Jalkapallo vie ja jalkapallo tuo. Tällä kertaa se vei Kööpenhaminaan ja toi paljon uusia olutkokemuksia. Koska kyseessä on vähintään Pohjois-Euroopan olutpääkaupunki, lähdin reissuun tavoitteenani selvittää, kuinka paljon Helsinki on tässä asiassa jäljessä.

Ja nyt voin ilokseni sanoa, että ei oikeastaan valtavan paljoa. Tietysti 36 tunnin kokemus ei ole kovinkaan kattava, mutta paremmin kaupunkia tuntevat voivat tulla täydentämään näkemyksiäni.

Helsingin olutravintolatarjonta paranee huimaa tahtia, joten sillä saralla ollaan jo lähellä. Hintatasossakaan tanskalaisilla ei ole etulyöntiasemaa, sillä hinnat ovat melko lähellä Suomen vastaavia. Eikä pienpanimobuumi näy katukuvassa tai keskimääräisessä ravintolassa sen enempää kuin Helsingissäkään vaan perusbulkit ovat hanojen kuninkaita.

Kahdessa asiassa löytyy eroja. Ensinnäkin edellämainittu pienpanimobuumi on Tanskassa pidemmällä. Suomella ei vielä ole Mikkellerin kaltaista superbrändiä eikä muutenkaan yhtää laajaa ja laadukasta panimovalikoimaa.

Ja jos keskitytään vain pääkaupunkeihin (kuten tässä tekstissä oli tarkoituksenakin), on ero vieläkin radikaalimpi. Stadin panimon, Suomenlinnan panimon ja Bryggerin vastineeksi kööpenhaminalaisilla on muun muassa To Øl, Nørrebro ja Amager. Sekä tietysti se Mikkeller.

Kuuluisuuden ja tuotantomäärien lisäksi kyse on myös ja oikeastaan erityisesti laadusta. Siinä missä tanskalaiset pienpanimot tuottavat paljon rohkeita ja silti huippulaadukkaita oluita, ovat suomalaiset useasti vain jompaa kumpaa.

Mutta uskon ja toivon, että tässä on kyse vain muutaman vuoden etumatkasta, sillä kotimaisessa pienpanimoskenessä tapahtuu nyt enemmän kuin kenties missään muualla maailmassa.

Toinen eroavaisuus onkin sitten huomattavasti hankalampaa sorttia. Saako Linnanmäellä kiertää tuoppi kädessä? Viekö helsikiläinen päiväkoti lapsia tutustumaan paikalliseen panimoon tai sen hevosiin? Onko kantakaupungissa yhtään olutkauppaa, jonne voisi mennä maistelemaan kiinnostavia oluita ennen ostopäätöksen tekemistä?

Ei, ei ja ei. Sen sijaan Kööpenhaminassa näin tällaista toimintaa (paikat järjestyksessä: Tivoli, Visit Carlsberg ja Istedgaden Ølbutikken) eikä se tietääkseni johtanut järjestyshäiriöihin tai lastensuojeluilmoituksiin. Sekä virallinen että kulttuurinen suhtautuminen olueen on Helsingissä ja Kööpenhaminassa kuin kahdelta eri planeetalta. Ja tämä asia tuskin muuttuu muutamassa vuodessa.

Tätä kirjoittaessani juon Skovlystin India Pale Alea, jonka ostin Kastrupin lentokentältä. Suomalaistenkin pienpanimoiden kannattaisi yrittää saada pullojaan Helsinki-Vantaan liikkeisiin myytäväksi. Tuskin siitä mitään valtavia tulovirtoja syntyisi, mutta olisipahan ainakin helppo tapa saada vähän omaa tuotetta ulkomaille.

Skovlystin IPA on väriltään kuparinen ja maultaan omalaatuinen. Brittityyliin humalointi ei ole mitenkään liioiteltu vaan hyvinkin maltillinen. Päällimäisenä on oikeastaan makeahko maltaisuus. Miellyttävä ja helposti juotava olut.

Lisää olutarvioita kuvateksteissä. Kuvaamatta jäivät Evil Twin Lowlife (haaleana pullosta: viinainen), To Øl Stalin Organ (haaleana pullosta: huumaavan humalainen) sekä Amager Black Nitro (vaahtomuovimukista: tuoksussa reippaasti humalaa, maussa selvästi vähemmän).

Emelisse Witbier

Vaahtoa nousee valtavasti eikä se meinaa talttua millään. Olut on sameaa ja väri on lämpimän olkinen. Eikä makukaan ole kovin wit vaan lähempänä ihan tavallista vehnäolutta, sillä mausta on vaikea löytää perinteiselle witbierille tyypillistä happamuutta tai mausteisuutta.

Mutta näistä viis: olut on raikkaan vehnäinen ja helposti juotava, joten mitäpä sillä on väliä, millä nimellä tätä myydään.

Garrett Oliverin muisto Amsterdamista

Brooklyn Breweryn pääjehu Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table -kirjaa voinee pitää jonkinasteisena ruuan ja oluen yhdistämisen modernina raamattuna. Itselleni jäi kirjasta vahvimpana mieleen kirjassa (ainakin) kahteen kertaan kuvattu ja taivaalliseksi kehuttu yhdistelmä: Amsterdam, witbier, asuntovene, ciabatta, grillattu lohi ja gouda-juusto.

Pakkohan tätä oli siis kokeilla, tosin ilman Amsterdamia ja asuntovenettä! Ja lohikin on lämminsavustettua kirjolohta, mutta punaista kalaa kuitenkin. Oluina enemmän tai vähemmän sattumien kautta kaappiini päätynyt wit-kolmikko: Blanche de Namur, To Øl Cloud 9 Wit ja Lefebvre Blanche de Bruxelles.

Leipäpuoli syntyy yksinkertaisesti: leikkaa ciabattasta sopivia paloja, laita päälle lämminsavukirjolohta ja peitä raastetulla goudalla. Sitten vaan koko komeus noin vartiksi 125-asteiseen uuniin.

Herkuttelu voi alkaa!

Blacnhe de Namurin vaahto oli joukon runsain, tihein ja hienoin. Olut hyvin vaaleaa ja melko sameaa. Aluksi maku on aika ohut, jopa mitätön. Tuoksussa fairymaista raikkautta ja maussa sitruunaista happoa. Ilman ruokaa olut oli vähän ankea, mutta suola ja rasva herättivät sen todella henkiin.

Cloud 9 wit:kin nostaa yllensä vaahto, mutta edellistä vähemmän ja suurikuplaisempaa. Olut on myös joukon tummin, mikä witien kohdalla tarjoittaa lagermaista olkisuutta. Maku on Namuria mausteisempi ja ennenkaikkea jenkkihumalaisempi. Humala toimii tietty rasvan kanssa yhteen, joten tämäkin rokkaa hyvin. Eittämättä APA/IPA-fanin suosikki näistä, mutta tuskin sellainen yhdistelmä kuin Oliverilla aikanaan.

Blanche de Bruxellesin väri on yhtä vaalea kuin Namurissa ja vaahto samankaltainen kuin Cloud 9:ssä. Maku on aluksi mukavan hedelmäinen, mutta ruuan kanssa hedelmäisyys muuntautuu vähän ällöttäväksi makeudeksi. Pelkällään menettelee, mutta ruuan kanssa selvästi huonoin!

Lopuksi vielä vähän sitruunamehua toiselle leivälle, näinhän Garrettkin sen taisi syödä. Blanch de Namur on ainoa, joka saa jotain lisää tällaisesta ratkaisusta. Näin ollen se nousee tämän testin ykköseksi, vaikka ilman ruokaa se olikin  joukon huonoin.

Kun vedin pohjat nopeasti peräkkäin jokaisesta lasista, nousi jostain inkivääri. Mutta mistä? Sillä olisi saanut ylimääräisen pisteen inkiväärifanilta!

Ja kyllä, ymmärrän nyt hyvin, että varsinkin yllättäen eteen ilmestyvänä yhdistelmänä tämä voi räjäyttää pankin.

Brouwerij ’t IJ White IPA

Valkoista vain vaahdossa, olut sen sijaan sameaa, oljenväristä. Tuoksu on, ööh, hiivaisa? Maku on aika ohut ja vähän metallinen, ei todellakaan mitään eksoottista tai toivomaani ”best of both worlds”.

Alkupettymyksen jälkeen olut alkaa vähitelleen näyttää parempia puoliaan: kevyt runko ja maukasta raikkautta. Tämän lajityypin täysosuma antaa vielä odottaa itseään, mutta ei tämä huono olut ole.

Brewdog, Tukholma

Tukholmaan avattiin tänä vuonna todellinen pyhiinvaelluskohde räjähdysmäisesti kasvaneen Brewdog-imperiumin faneille ja muille laatuoluen ystäville. Kungshomenin saarella sijaitsevaan pubiin ei osu vahingossa, jos pysyttelee vanhan kaupungin ja ydinkeskustan tuntumassa, vaan skottipanimon ravintolaan on mentävä ihan varta vasten. Ja sinne vei myös minun tieni.

Lähimmälle metroasemalle (Fridhemsplan) on muutaman minuutin matka, mutta kauniilla säällä Tukholmassa kannattaa liikkua polkupyörällä, sillä kaupungissa on huomioitu kevyt liikenne aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi Helsingissä. Ja tottahan Brewdoginkin edustalta löytyy pieni polkupyöräparkki.

Ulospäin vaatimattoman näköinen ravintola on jaettu perinteiseen tapaan kahteen osaa: alakerran pubiin ja yläkerran ruokapuoleen. Sunnuntaipäivänä näistä oli auki vain alakerta. Tosin alakerrastakin sai pientä syötävää (listasta on kuva tuossa ylempänä). Alakerran tila on karu mutta viihtyisä. Se on sisustettu vanhaan teollisuustyyliin käyttäen metallia ja punatiiltä.

Mutta sitten itse asiaan: olutvalikoima on erittäin hyvä. Ja siitä syystä pikainen visiitti naapurimaasta nostattaa tässäkin asiassa kateutta. Sekä ahdistusta, koska suurin osa kiinnostavista oluista jää yhdellä tai kahdella visiitillä kuitenkin kokeilematta. Hanoista löytyy kahdeksaa Brewdogin omaa tuotetta ja kahdeksaa vierasolutta. Lisäksi listalla on arviolta noin sata pullo-olutta Yhdysvalloista, Britanniasta, Tanskasta, Ruotsista ja Belgiasta.

Oma valintani oli juustopurilainen sekä Evil Twinin Hipster Ale, joka olisi brewdogilaisittain ajateltuna varmaan lähimpänä Punk IPA:a. Vaimolle valitsemani Camdenin Gentleman’s Wit oli myöskin erinomaista, Brewdogin vastaavaa ei ole vielä osunut kohdalle. Maukkaan purilaisen jälkeen oli tietysti luontevaa käydä toteamassa tiskillä ”Hello, my name is Ingrid”. Tämä Ruotsin oman Brewdogin kunniaksi pantu olut oli puolestaan hyvin vahvasti samantyylinen kuin Hardcore IPA.

Hieno olutvalikoima huomioiden on valtava sääli, että hinnat ovat suorastaan törkeät. Hanaoluita myydään puolen pintin annoksina ja ne maksavat noin seitsemästä eurosta ylöspäin. Pullo-oluista peritään vieläkin kovempia hintoja.

Hintojen lisäksi itseäni alkoi vähitellen häiritä myös Brewdogin paatoksellinen tyyli. Joskus vuosia sitten, ensimmäistä Alkosta ostamaani Punk IPA -pulloa ihaillessa oli helppo arvostaa pienen panimon kapinaa suurta juomateollisuutta vastaan. Nyt, kun Brewdog on avannut lukuisia ravintoloita ympäri Eurooppaa ja suunnittelee laajentavansa seuraavaksi pullokauppoihin ja omaan olutkoulutukseen, on paatoskin alkanut tuntua hieman kiusalliselta.

Esimerkiksi Tukholmassa jokaiseen pöytään oli jaettu Brewdog Manifesto -lehtinen. Itse olen allerginen tällaiselle estottomalle ja väkisin tarjoiltavalle oman asian ajamiselle, vaikka se asia olisi kuinka hyvä tai oikea tahansa.

(En tosin niin allerginen, ettenkö olisi tänä iltana liitynyt tuohon vallankumoukseen ostamalla yhden osakkeen. Ehkä se paatoksellisuuskin vähenee, kun laatuoluesta tulee valtavirtaa.)