Kone myöhässä? Plevna pelastaa Pohjantähdellä. Maltaan ja mäntymetsäisen humalan liitto.

Helsinki Sausage Co:n burgeri on kuin sen kanssa kytkynä tarjoiltu Carlsberg: teknisesti hyvä, mutta vähän tylsä. Löytyy sentään aavistus sinappia/humalaa.

Britannian esimerkki ei lupaa hyvää markettien private label -oluiden osalta. M&S:n golden ale on pistävän viinainen.

Golden alen tavoin tämäkin on Oakhamin tekemä. Tämä tosin on onnistuneempi kokonaisuus: hyvät katkerot eikä ikäviä sivumakuja.

Ensimmäinen olut määränpäässä. Kuusi euroa olisi Suomessa edullinen, mutta Englannissa se on pikkaisen liikaa. Paikallinen Love Lane APA on kuitenkin helposti hintansa väärti: maltillinen humalointi ja pehmeät hiilihapot pelaavat hillityssä oluessa hyvin yhteen.

Puhdasta kultaa? No ei nyt aivan. Liverpool Organicin 24 Carat Gold on kuitenkin kelpo olut tyylissään, jopa mittaa maussa.

On kyllä pehmeää ja kaunista, mutta siihen se sitten jääkin. Maku on kaikessa pehmeydessään melko mitäänsanomaton.

Samaa sarjaa John Smith’sin kanssa, mutta hieman maukkaampana.

Mikäpä ei maistuisi kylmällä mutta lämminhenkisellä sisäpihalla juotuna? Kazimierin hanasta ”realina” laskettu Liverpool Craft Beer Co:n No. 56 on tyyliltään bitter ja maultaan itärannikon APA.

Amerikkalaisen Anchorin Winter Wheat sai sellaiset hehkutukset olutlistassa, että pakkohan sitä oli kokeilla. Ja hyvää olikin: vehnän hedelmäisyyttä, maltaan paahteisuutta ja humalakatkeroa. Helposti elämäni paras vehnäolut. (Vaimon Bacchus tässä vain koristeena, en maistellut.)

Sameahko, mutta muuten upean kaunis Liverpool Craft Beer Co:n Farmhouse IPA oli tasapainoinen kumppani The Groven slidereille. Farmhouse osuudesta taisi vastata hennon hiivainen sivumaku.

Paikallinen Brewdog oli lauantai-iltana aivan täynnä. Baby Dogma oli miellyttävän kevyt ja paahteinen, kun taas AleSmithin Grand Cru tuntui hälyiseen paikkaan eksyneeltä herrasmieheltä, jonka parhaat puolet jäivät piiloon. Muhevan hedelmäinen, mutta turhan viinainen ja hiilihappoinen.

Er Boqueroniin on käytetty merivettä, jonka tuoma suolaisuus on kuitenkin hyvin hienovaraista ja korostaa hedelmäisiä aromeja. Maukas muttei niin erikoinen pale ale kuin voisi odottaa.

The Winslow -hotellin ”people’s pub” tarjosi reissun kolmennen pehmeän oluen. Worthington’s oli yhtä tylsä kuin John Smith’s ja Boddington’s.

Evertonia sponsoroiva Chang ei ole kaksinen olut Thaimaan aurinkoisten rantojen ulkopuolella, mutta kylmänä ja raikkaana se pelasi yllättävän hyvin yhteen kuuman, paksun ja suolaisen paistipiiraan kanssa.

Reissun parhaan pubin eli Ship & Mitren hanasta löytynyt Marble Lagonda IPA oli upean sitruunainen, hellän katkero ja pitkästi aromihumaloitu. Tämän tunnisti sekä brittiläiseksi että amerikkalaiseksi. Jälkimaussa jännästi cashew-pähkinää.

Camden Pale Ale taitaa olla jo aika suosittu ruokajuoma trendikkäissä ravintoloissa. Ja miksei olisi, kun humala ja mallas ovat kivasti tasapainossa, mutta jättävät ruuan pääosaan.

Britannian ABC eli Weatherspoon’s käynnisti reissun aikana maailman suurimmat real ale -festarit. Omiin tuoppeihini osuneet Robinsons Mojo ja Brains Pocket Full of Rye olivat laadukkaita, mutta vähän tylsiä. Mojo vaalea ja raikas, Pocket Full of Rye kuivakan leipäinen.

Mad Hatter Toxteth IPA oli yksi reissun parhaita: tiukat katkerot, minttumaista raikkautta, pihkaista mäntyä sekä greippiä.

Mad Hatter Nightmare on Bold Street oli täysin hapoton makea stout. Reissun parhaita tämäkin, jääkahvimaisena sopi kivasti jälkiruuaksi raskaan lounaan päälle.

Kehuttu Baltic Fleet -pubi oli pettymys: ankea sisustus ja omituinen tuoksu kehottivat kääntymään ovella. Omassa kellarissa pantava Wapping Summer Ale oli kuitenkin erittäin miellyttävä ja raikas kokemus. Hieman yrttisenä real alena tämä oli melkein kuin hapoton pilsneri.

Toinen keikka Ship & Mitreen ja tällä kertaa lasissa Mad Hatterin Unhinged Amber Ale, joka oli huikea humalapommi pehmeillä hapoilla. Yli seitsemän noussut alkoholiprosentti jäi totaalisesti humalan ja maltaan varjoon.

Hobo Craft Czech Lager oli hyvä ruokajuoma, mutta muuten melko tylsä käsityöläisolueksi.

Lentoa odotellessa lasiin päätyi paksu siivu appelsiinia ja pullollinen Blue Moonia. Etiketin kirjoittanut tuskin oli maistanut aiemmin mitään Bud Lightia eksoottisempaa, kun kuvaili tätä kompleksiseksi. Kelvollinen janojuoma kuitenkin, appelsiinin kanssa melkein kuin hyvä radler.

Jalkapallo vei tällä kertaa Liverpooliin. Matkan joka ikinen olut on tunnollisesti kuvattu ja miniarvio kirjattu kuvateksteihin. Siispä tässä tekstissä muutamia yleishavaintoja reissun varrelta. Osa liittyy erityisesti Liverpooliin, osa yleisemmin Englantiin.

Kiitämme

Ibis Styles Dale Street. Uusi, siisti ja edullinen hotelli. Sijainti on erinomainen: muutamassa minuutissa kävelee Albert Dockille tai Liverpool Onen ostosalueelle, alle kymmenessä Rope Walksin baarialueelle ja tärkeimpänä Ship & Mitre on käytännössä vieressä. Huoneen hintaan kuuluu kelvollinen aamupala. Epäenglantilaiseen tapaan ainakaan neljännen kerroksen huoneissa ei ollut ammetta vaan pelkkä suihku. Jokaisen kerroksen huoneet ovat tosin erilaisia, joten tilanne saattaa olla toinen muissa kerroksissa. Erityishuomio vielä äänieristyksestä, sillä Dale Street on melko vilkas, mutta huoneeseen ei kuulunut neljän vuorokauden aikana käytännössä yhtään mitään kadulta, käytävältä tai naapurihuoneista. Se on harvinaista uusissakin halpishotelleissa.

Ship & Mitre. Helposti yksi parhaista koskaan kokemistani olutravintoloista. Nuhjuinen ja aito tunnelma ilman mitään skandinaavista muovisisustusta. Ruokaakin olisi saanut, mutta juomat veivät huomion. Hanoja on paljon ja niitä on pyhitetty myös aidoille siidereille, joita voi niin ikään suositella. Hanoissa on tietenkin myös kiinnostavia paikallisia oluita useammaksi illaksi ja pulloista löytyy lisää myös muualta maailmasta.

Tapas-ravintolat. Reissun parhaat ravintolat (Bacaro ja Maray) sekä hivenen ylihinnoiteltu Lunya eivät tarjonneet lainkaan kunnon annoksia vaan tarjoilija suositteli suoraan tilaamaan kahdesta kolmeen annosta per nuppi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varsin kohtuullisella hinnalla pääsee maistelemaan koko joukon huikeita annoksia. Kaikki kolme kokeiltua ravintolaa olivat siis hyviä, Bacaro paras ja Lunya huonoin. Bacaro mennee omaan TOP10:een. (Ainakin Lunyassa on muuten hintatasoa kohtuullistava lounastarjous, mutta se jäi meiltä paikallisen äitienpäivän takia hyödyntämättä.)

Kazimier Garden. Berliiniläistä hipstertunnelmaa teollisuusalueen sisäpihalla. Ainutlaatuinen mesta, jossa voi kylmälläkin säällä juoda laatuoluita ulkona (tai hehkuviiniä, jos on liian kylmä). Omasta grillistä tuli herkullisia savutuoksuja, mutta nämäkin ruuat jäivät testaamatta.

Baltic Social ja The Grove. Burgereita ja muuta modernisoitua pubiruokaa sekä paikallisia ja eurooppalaisia oluita. Hyviä paikkoja vaikka lounaalle.

Mad Hatter Brewing Company. Rajallisen kokemuksen perusteella kaupungin ja ehkä jopa koko Englannin kiinnostavin panimo.

Ship in the Bottle. Kaupungin paras (ja ainoa?) olutkauppa. Vaatehuoneen kokoisesta kopista saa kiinnostavien kansainvälisten oluiden lisäksi myös melko hyvin paikallisten panimoiden tuotteita. Hinnat pääsääntöisesti 3 tai 3,5 puntaa per pullo tai kolme pulloa 8 tai 10 punnalla.

Ruokakauppojen valmisruuat. Menolennon myöhästymisen ja junamatkojen vuoksi tuli tukeuduttua jonkun verran M&S Foodin ja Sainsburyn valmisruokiin. Ne olivat samanhintaisia kuin suomalaiset vastineensa, mutta laadulta ja maultaan keskinkertaisen suomalaisen ravintolan tasoa.

Moitimme

Baltic Fleet. Kaupungin olutravintoloiden klassikko oli ankea, autio ja pahanhajuinen räkälä. Yhden oluen perusteella oman kellarin Wapping-olut on sen sijaan hyvää.

Everton Football Club. Goodison Park on ankea ja epämukava stadion, jolla pelataan luokattoman huonoa futista.

Ruokakauppojen olutvalikoimat. Kiinnostavia oluita ei käytännössä saa kaupoista. Lagereiden ja perusbitterien lisäksi tarjolla oli lähinnä Leffeä, Guinnesia sekä omia private label -virityksiä.

Futispubien oluttarjonta. Lager jyrää näissäkin. Vaihtoehtona lähinnä joku pehmeydellä myytävä bitter.