Uudenvuoden julistus: Suuri käänne

Miten monta uutta panimoa Suomeen perustettiin vuonna 2014? En tiedä, mutta jokunen ainakin jos ei jopa monta. Olutharrastajalle ja -bloggaajalle aika on kaunis: Eteenpäin on menty ja mennään, myös etelänaapurissa Virossa. Ruotsissahan skene on jo vakiintunut.

Silti todellisen suuren käänteen vaikutuksia on vaikea hahmottaa. Se on joka tapauksessa käynnissä. Sen vuoksi Alkon monopoliasema on käytännössä murtunut. Uudenvuoden ennustuksena väitän, että se vaikuttaa Suomessa myös tavalla, joka voi muuttaa tai vaikeuttaa pienpanimoiden toimintaa.

Mennäänpä aiheeseen sisälle jo kesällä sattuneen tapauksen kautta, sillä sen jälkeen ajatus tästä kirjoituksesta alkoi itää.

Ostin pullollisen suomalaista pienpanimo-olutta Kuopion Citymarketista. Puolen litran pullo Pajari Pilsia maksoi kuusi euroa. Maksoin, koska kiinnosti kokeilla itselle ennenkokemattoman panimon aikaansaannosta.

Kokemukseni Pajari Pilsistä: Samea, melkein vaahdoton, hiivaleipäisä tuoksu. Humala napsahtaa mukavasti, maltaisuutta kivasti. Mutta kun maussakin on hiivaa ja häivähdys toffeisuutta, eikä happoja ole, niin eihän tätä suu messingillä juo.

Kotiolut tuli mieleen. Omana panona tätä olisi pitänyt hyvänä alkuna: Samalla reseptillä, mutta virheettä seuraavan kerran.

Erittäin kalliina markettioluena se oli ryöstö. Ratebeerin ja Olutoppaan arvostelujen perusteella laadussa on ollut suurta heittoa. Reittausblogissa ja Olutkellarissa Pajari Pils on esimerkiksi arvioitu varsin mainioksi pilsiksi.

Oluen kehnous johtui luultavasti huonosta erästä.

Tyly totuus on, ettei minua kuluttajana kiinnosta onko joku saanut ostaessaan parempaa Pajaria. Totuus on se, että olen saanut heikkoa olutta 12 euron litrahinnalla.

Yksi pullo, yksi erä, yksittäinen tapaus. Pajari on tässä ehkä epäreilusti tikunnokassa.

Oluen laadusta ja hinnasta jäi sitkeä, kaihertava tunne pitkäksi aikaa. Miten pilsin kaltaisesta käyttöoluesta voidaan veloittaa kuusi euroa pullolta? Ilmeisesti siten, että se menee kaupaksi.

Voisiko siis olla niin, että Suomen olutmarkkinat ovat jollakin tavalla liian helpot? Kun spessuoluilla on nostetta ja harrastajaa kiinnostaa kaikki uusi, niin melkein kaikki menee kaupaksi. Tai menee ainakin kerran.

Mutta ostaako olutharrastajakaan sitä toista pullollista? Tai kolmatta? Etenkin jos hinta on tapissa – vaikka laatukin olisi kohdallaan?

Suuri käänne on nimittäin se, että olutharrastajan maailma on auki. Ensimmäinen suomalaisuutuus ostetaan siksi, että se on suomalaisuutuus. Mutta seuraavalla ostokerralla pitääkin kilpailla kaikkia markkinoilla olevia oluita vastaan.

Ja tällä meinaan siis kaikkia. Vastassa ovat ainakin Alkon, markettien ja useiden eurooppalaisten nettimyymälöiden valikoimat. Ja niiden hinnat.

Jos vaikkapa Saksan parhaita pilsejä voi tilata kotiovelle parin euron pullohintaan, niin mihin hintaan suomalainen pienpanimo (tai siis tarkemmin sanoen suomalainen kauppias) voi myydä pilsiä? Siis jos tarkoituksena on luoda asiakaskuntaa ja vahvistaa brändiä (ruma sana menköön tämän kerran).

Rahastaminen ei käy siinä puuhassa. Vakka-Suomen panimon ja Suomenlinnan panimon pilsit ovat esimerkiksi laatukamaa. Niiden hinnat pyörivät siinä 3,50 – 4 euron tietämillä. Palkkapäivän jälkeen kolmella ja puolella eurolla pilsiä voin ostaa, mutta aika kipurajalla jo heilutaan, kun vastapuolella vaakakupissa on parin euron Jever tai Tannenzäpfle.

Sitä paitsi Vakka-Suomi ja Suokki ovat vakiintuneita merkkejä. Niille on rakennettu arvoa pitkään ja tehty laatua. Siitä minä ensisijassa maksan, en suomalaisuudesta.

Ihan näin se ei oikeasti mene, sillä vähän ennen tämän kirjoittamista join Huvila Pale Alen. Mietin, että onhan tämä hyvää, muttei silti yllä edellisen oluen tasolle. Kun edellinen oli Fullersin Wild River, niin sainpa itseni kiinni ajattelemasta, että eihän se ole reilu vertailu. Siis pieni suomalainen panimo vastaan brittiläinen perinteikäs jätti.

Mutta suuren käänteen ydin on siinä, että vertailu Wild Riverin ja Huvilan välillä on nimenomaan reilu ja ainoa järkevä. Molemmat oluet ostin samasta paikasta, melkein samaan hintaan ja ne myös edustavat samaa oluttyyppiä.

Olutharrastajan suussa suomalaisen oluen täytyy olla ainakin Euroopan parhaimmistoa, jotta se ostetaan toisen kerran. Tämä on toki kärjistys, sillä suomalainen olut on monesti kaupan hyllyssä heräteostosetäisyydellä ja tietenkin moni olueen vihkiytynyt vetää kotiinpäin. Minäkin.

Kilpailutilanne on kuitenkin hurja. Vaikuttaako se siihen, millaista olutta pienpanimoissa tehdään tulevaisuudessa? Kannattaako suomalaisen edes yrittää kilpailla saksalaisen pilsin kanssa, kun hinnassa tulee luultavasti väistämättä pataan? Vai voisiko suomalaisen laatupilsin tehdä vaikkapa viiden euron litrahintaan, siis Nokian panimon hintatasolla?

Vai kannattaako pienpanimon yrittää suosiolla tehdä trendikkäitä oluttyylejä, ehkä kierrättää valikoimaa vauhdilla (”kaikki on uutta koko ajan”) tai vaihtoehtoisesti etsiä omaa, vähän kilpailtua lokeroaan olutmarkkinoilta?

Kaikenlaista voi tehdä, kuten esimerkiksi Papabeersin Alkon kierto Viron kautta osoittaa. Sitä on hämmästelty ja kummasteltu, mutta kyseessä on vain tilanteen ratkaisu yhdellä tavalla. Ja jos siellä logistiikka saadaan pakettiin, niin varmasti hyvinkin toimiva ratkaisu.

Sinänsä oluenystävän näkökulmasta Alkon monopoliasema ja alkoholiveron taso eivät olekaan kovin kiinnostavia kysymyksiä. Ainakaan tämän allekirjoittaneen oluenystävän näkökulmasta. Ne koskevat vain Suomea.

Ja maailma on auki. Hyvää uutta vuotta.

Post a comment

You may use the following HTML:
<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>