Tagged: Brewdog

Brewdog Santa Paws

Tämä on jälleen esimerkki oluesta, jossa pitäisi tyylinsä puolesta olla enemmän alkoholia. Toisia se haittaa, minua ei. On oikeastaan aina aika virkistävää päästä juomaan kevyempiäkin oluita, joissa on kuitenkin tummempaa ja tuhdimpaa fiilistä. Olen muutenkin välillä pohtinut, että sitä voisi nauttia niin paljon enemmän oluista, jos niissä vain olisi vähemmän alkoholia.

Tuoksussa on paahtunutta kahvia sekä jotain pehmeän kukkaista, jonka täytyy tulla etiketin mukaan olueen lisätystä hunajasta. Rinnalla haistelemassani Mufloni Huurupukissa on huomattavasti lämpimämpi ja hieman makeampi tuoksu, tämä Santa on aika kylmäkiskoinen tapaus.

Maku on miellyttävän pehmeä samaa paahteisuutta kuin tuoksussa. Brewdogin olueksi tämä on aika maltillisesti humaloitu. Jälkimaku on mieto, muttei millään tapaa huono. Kokonaisuutena tämä on varsin vaatimaton, mutta muuten mukava olut. Huurupukista lisää lähipäivinä.

Lisäys: Kyseessä on siis joulun 2013 alla ruokakaupoissa myyty 4,5-prosenttinen versio, joka on maustettu hunajalla, eikä 8,2-prosenttinen inkiväärillä maistettu versio.

Pils-klassikko nimeltään Urquell ja sen modernit haastajat

Pilsner ei tarkoita ykkösolutta, vaikka se Suomessa usein niin mielletäänkin. Pilsner on Pilsenin kaupungista vuonna 1842 alkunsa saanut tuntuvasti (usein Saazilla) humaloitu pintahiivaolut. Alkuperäinen ja monelle se tutuin esimerkki tästä tyylistä on juurikin se alkuperäinen pilsner eli Urquell.

Viime vuosina tunnetuimpien kansainvälisten pienpanimoiden joukkoon itsensä ujuttaneet Brewdog ja Mikkeller ovat tehneet omat versionsa tästä nykyaikaisen panemisen klassikosta. Skotlantilaisen Brewdogin ”böömiläistä pilsneriä” kutsutaan nimellä Fake Lager ja tanskalaisen Mikkellerin vastaavaa nimellä Czechet Pilsner. Molempia voi hyvällä tuurilla löytää kotimaisesta marketista.

Kaadoin näitä kahta laseihin legendaarisen Urquellin molemmin puolin ja katsoin, kuka kukin on.

Ulkonäkönsä puolesta yksikään ei erityisemmin erotu joukosta, ehkä Fake Lager on hieman tummempaa ja vähemmän vaahtoavaa. Samainen skotti erottuu myös tuoksunsa puolesta, sillä siinä on joukossa häivähdys makeutta, kun taas Urquell kirpeän humalainen ja Czechet Pilsner samansuuntainen mutta selvästi miedompi.

Maun puolesta Urquell on ykkönen. Se on raikas ja perinteinen pilsner. Hyvällä tapaa ohut, kliininen, maukas ja huoleton, eli juuri sitä mitä olen tottunut pilssiltä odottamaan. Mikkellerin Czechet on rinnalla maistettuna hyvin samankaltainen, mutta selvästi miedompi tapaus. Fake Lager on sen sijaan mennyt imitointiyrityksessään pahasti metsään: ihan hyvää olutta, mutta täyteläisempi ja maltaisempi kuin alkuperäinen pilsner.

Suomen Olutexpo 2013: Brewdog, Sori Brewing ja parikymmentä olutta

Näinhän siinä kävi, että kauniin humalan jantterit ehtivät hankkia krapulan vasta maanantaiksi. Siis toissa maanantaiksi. Eli Suomen OlutExpo 2013 -tapahtumaan (ihan lievästi kulmikas nimi muuten) pääsimme viimeisenä päivänä, sunnuntaina.

Eikä siinä, pari esitystä, parikymmentä olutta ja jutustelua mm. Brewdogin panimomestarin (head brewer) Stuart Bowmanin ja Sori Brewingin kavereiden kanssa.

Olutmessujen pitopaikaksi oli valittu Vanha Satama. Järjestelyt pelasivat ja henkilökuntaa oli alkuillasta varmaan enemmän kuin asiakkaita. Tapahtuma keskittyi itse asiaan: panimoiden esitysten ja tasting-tapahtumien lisäksi varsinaista ohjelmaa ei sunnuntaina ainakaan ollut. Ja hyvä niin, olut riitti kyllä. Viskiäkin oli tiskikaupalla, mutta väkevät jätettiin tällä kertaa muille, mikä pelasti maanantain edes osittain.

Rahaa ei itse messualueella käytetty, tiskiltä sai poletteja – 0,5 e ja 1 e -merkinnöin maalattuja iskemättömiä kruunukorkkeja – rahalla. Mikäs siinä. Melkein kuin olisi pisteleviä ja epäkäytännöllisen suuria kolikoita käyttänyt.

Pienin olutannos oli 1,5 desiä, hinnaltaan 1,5 – 3 euroa. Joissain harvoissa tapauksissa hiukka enemmänkin. Annoskoko oli aika lailla sopiva, mitä nyt vahvempaa olutta olisi saattanut riittää desikin. No niin, se siitä. Harrastuksen varjopuoli on darrastu… Ei kun oikeasti se siitä.

Olutpuolta taas tarkemmin kuvissa. Lyhyesti sanottuna suomalaispanimoiden vahvat, tummat oluet toimivat erinomaisesta loistavaan. Muflonin Äkäpukki oli ehkä paras messuilla maistamani (Sammeli), eivätkä muutkaan kauas jääneet. Kuvaamatta jäi syystä tai toisesta Kuohu Bock, jota tarjottiin ensi kerran Olutexpossa. Toivottavasti ei viimeisen, sillä mainiota oli sekin.

Käyntimme aikaikkunaan sattuivat sekä Brewdogin että Sori Brewingin esitykset. Sorin tyypit seurasivat Brewdogia eturivistä ja omassa esityksessään esikuvan tunnustivatkin.

Brewdogin esitys oli todella viihdyttävä. Vaikka selvästi näki, että esitys oli vedetty samanlaisena kymmeniä ellei satoja kertoja, huokui Zarahista ja Stewartista se, että vaikka panimo on kasvanut valtavaksi brändiksi, on sen takana edelleen aitoja ja innostuneita ihmisiä eikä julkisuuteen marssiteta pelkkiä sliipattuja pukumiehiä tai jakkunaisia.

Esityksen sisältö rakentui yrityksen lyhyen mutta monivaiheisen historian ympärille. Eli muutamaa mehukasta juttua lukuunottamatta slidet olivat samaa kamaa kuin panimon sivuilla. Oli hauska myös nähdä, että Zarahilla ja Stewartilla riitti aikaa harrastajien kysymyksille ja kommenteille paitsi esityksen jälkeen myös messuilla aina valomerkkiin asti.

Muutama Brewdogin olut löytyy tuolta kuvien kautta, mutta kaksi eksoottisempaa tapausta jäi kuvaamatta. Blitz Apricot oli huikean raikas ja hedelmäinen Berliner Weisse, joka on pantu Brewdogin vanhalla panimolla, joka on nyttemmin pyhitetty erilaisiin kokeiluihin. Voodoo Doll on erityisesti Norjan ja Ruotsin markkinoille tehty single hop IPA, jossa on käytetty pelkkästään Simcoe-humalaa. Molemmat näistä oluista olivat aivan upeita (Lasse): Blitz kiehtovana kuriositeettina ja Voodoo Doll laadukkaana joskin hieman yllätyksettömänä perus-IPA:na.

Sori Brewingin takana on siis kolme suht nuorta jamppaa, kaksi kauppatieteistä juuri valmistunutta kaveria sekä yksi biokemisti. Ja oluenpanemisesta tarkoitus tehdä elämänura. Ja vielä aika isosti, se kävi selväksi, kun muutaman muun olutintoilijan kanssa juttelimme Samu Heinon, Heikki Uotilan ja Pyry Hurulan kanssa esityksen jälkeen.

Sorin idea on siis perustaa oma panimo Viroon, näillä näkymin johonkin Tallinnan hinta/sijaintisuhteeltaan sopivaan osaan. Tiloja ei ilmeisesti ole vielä löytynyt, mutta Suomen mittakaavalla ihan pientä isompaa panimoa ollaan perustamassa: Ensimmäisen vuoden tuottotavoite on 150 tonnia, toisen 300 tonnia ja niin edespäin… Ajatus on, että tilat ja laitteisto riittävät ainakin ensivaiheen laajentumiseen.

Laajentuminen nimittäin on tarkoituksena. Sen – tietenkin Suomen alkoholiverotuksen lisäksi – vuoksi Sori Brewing perustetaankin Viroon. Suomessa kun verohelpotusportaikko, jolla vähän avitetaan pienpanimoita, voi muuttua myös kasvun jarruksi: Jos tuotantoa kasvattaa yli tietyn määrän, menettää tietyn veroedun. Eli tuotantoa pitää kasvattaa kerralla kunnolla, jotta se kannattaa. Sinänsä Suomen markkinoille mahtuu Sorin käsityksen mukaan kyllä pienpanimo-olutta (tai Sori Brewingin perustajat puhuivat mielummin craft beerista), tuottajilla on enemmänkin ongelmana tarjontaan vastaaminen.

Joka tapauksessa: Tallinnan laitos voisi olla panovalmis ehkä vuoden päästä. Apua perustamiseen on tullut kuulemma kovastikin esimerkiksi Põhjalan panimon porukoilta. Sitä ennen Sori kerää rahaa ja tekee yhteistyöoluita. Panimo onkin onnistunut saamaan mainiosti julkisuutta, kun ottaa huomioon, ettei se ole vielä tuonut markkinoille litraakaan olutta…

Marraskuussa tämän pitäisi muuttua, Sori tekee yhteistyössä Hiisi-panimon kanssa Investor IPA -nimisen oluen, joka tulee myyntiin joihinkin olutravintoloihin. Mihin, se jää nähtäväksi. Luvassa on West Coast -tyyppinen jenkkisuunnan edustaja.

Atlantin taakse Sorin muuten tekee mieli myös myymään. Aluksi päämarkkina-alue on Suomi, mutta laajentumista haetaan ennen kaikkea Ruotsin, Britannian ja Yhdysvaltain markkinoilta. Viiden vuoden kuluttua Sori Brewingilla on Yhdysvalloissa oma panimoravintola, jos kaikki menee suunnitellusti. Hyvähän se on, että kunnianhimoa ja suuria suunnitelmia löytyy. Mutta siinä missä lähtöviivalta alkaen kansainvälisenä panimona toimiminen tuo hyötyjä, niin tuo se myös sitä, mitä nykyään nätisti haasteiksi kutsutaan.

Suomessa uusi pienpanimo-olut löytää kyllä ostajansa, kun kotimaisen hyvän jano on niin kova. Jo Ruotsissa tilanne on toinen, puhumattakaan Yhdysvalloista. Sorin pitäisi erottua jotenkin muista mainiota olutta tarjoavista yrittäjistä. Ainakaan minulle ei vielä selvinnyt, mikä tuo juttu on. Mutta toivottavasti se löytyy.

Brewdog & 8 Wired Dog Wired

Kun pils on imperial, niin kai se sitten on jotain hillitöntä ylivetoa. Miksei välillä vaikka double pils? Royal pils? Autocratic pilsner?

No samapa tuo, ei nimi olutta pahenna ja niin edelleen.

Korkin kun poksauttaa, humalan tuoksauttaa. Makeaa on tämä humalointi tuoksultaan, kukkeaa. Pienikuplaista aika valkeaa vaahtoa reippaasti, hiukka jää nätiksi klöntsäksi oluen päälle killumaan. Väri keltainen, oranssin suuntaan. Sameutta ja täynnänsä pientä hiplettä. Näyttää itse asiassa aika paljon Jack Hammerilta.

Onpa tämä nyt outoa. Ensi kulaus melkein kuin ei mitään. Ihan lyhyt humalanäpy, makeutta, lyhyt tukeva tuntuma ja sitten ei paljon mitään. Siis ehkä kolmen sekunnin maku? Toiselle jalalle: Nyt pysyy pitempään: hapokkuutta ja sitruunaa, humalan kirvelyä, salatukeva runko, hedelmäistä makeutta, jokin tuttu aromi – ei ihan persikka, ei ihan aprikoosi – ja hyvinkin äkkiä ohi. Enemmän jälkitunto kuin maku: Kuivanmakea sitruuna tai hapan appelsiini. Humalointia on, muttei mahdottomasti maussa. Enemmän pitämässä makeutta lujassa kurissa: Hedelmäisyys ei meinaa tahmeutta tai ällöyttä.

Pils kyllä napakkuudeltaan ja raikkaudeltaan, mutta kukkea hedelmäisyys ei osu lajityyppiin. Mutta mitäpä niistä tiedän tai välitän. Pelottavan helppo juotava näinkin vahvaksi (6,8 pinnaa) olueksi. Brewdogin etikettien jämäkässä perusvärilinjassa tuhnuinen harmaa paperi pullon ympärillä on ikävä poikkeus.

Hyvin jännä tyyppi, kokeilemisen arvoinen.

Brewdog Watt Dickie

Brewdogin mystinen Watt Dickie lupaa aiempaa intensiivisempää olutviinakokemusta (vai pitäisikö puhua viinaoluesta, sillä tämä todella on sellaista). Brewdog haluaa pitää salaisuutena tarkan valmistusmenetelmän, mutta antaa samalla ymmärtää, että se poikkeaa jotenkin aiemmin käytetyistä kylmämenetelmistä. Omat kokemukseni näistä aiemmista äärioluista rajoittuvat saman panimon Sink the Bismarckiin, joka muistikuvieni mukaan oli ihan mukavaa juomaa, jota olisi voinut luonnehtia olutlikööriksi tai makeaksi viskiksi. Ei mitään järisyttävää siis.

Watt Dickie on toista maata. Nyt nimittäin on saatu mukaan rutkasti humalaa ja maltaista makua.

Väri on kuin tummassa rommissa ja tuoksua makean aprikoosinen kuin jossain jälkiruokaviinissä. Maun ensipuraisu on terävän suolainen. Jos olisi pakko sanoa jotain, niin sanoisin, että aiemmin maistamistani juomista lähimpänä tätä on vanha kunnon salmari. Paksuhko koostumuskin on aika samankaltainen.

Pian alkujärkytyksen takaa paljastuu kuitenkin kovin tuttu makumaailma, sillä voisin vaikka vannoa, että tätä juomaa on lähetty rakentamaan Hardcore IPA:n reseptin pohjalta. Maku jää kuitenkin, jos nyt vertaa vaikka hyvään mallasviskiin, melko lyhyeksi.

Todella kiehtova ja erikoinen olut, johon kannattaa tutustua, vaikka tykästyminen onkin epätodennäköistä.

Humalaa ilman känniä

Kotimaista alkoholikeskustelua seuratessa voisi kuvitella, että oluessa on alkoholia vähintään puolet. Tämä ”olut on tappavaa myrkkyä” -puhetapa johtaa siihen, että kaikki järkevä julkinen keskustelu olutkulttuurista jää tämän blogin kaltaisille katvealueille.

Se politiikasta, nyt jatketaan hataraa aasinsiltaa siihen, että olemassa on sellaisiakin oluita, joissa alkoholia ei ole juuri lainkaan. Ja vastoin yleisiä ja sitkeitä ennakkoluuloja, ne voivat olla ihan kelvollisia.

Vertailussa tällä kertaa Stronzon Hop Lunch (3,5%) sekä Brewdogin Nanny State (0,5%) ja How to Disappear Completely (2,8%).

Väriensä puolesta juomat asettuvat kauniisti järjestykseen: Hop Lunch on ipamaisen oranssinen, HDC kokismaisen punaruskea ja Nanny State aika tarkalleen näiden kahden välissä. Tuoksun ja vaahdon puolesta joukosta erottuu Hop Lunch, sillä se on ainoa jossa on mainittavasti kumpaakaan. Vaahto on paksua, pysyvää ja erittäin runsasta, joten kannattaa kaataa varovasti. Tuoksu on huikean monipuolinen: makeasta toffeesta tuhtiin hedelmäisyyteen.

Jälleen pieni harhapolku. Humalalounaan runsaasta tuoksusta tuli mieleeni muistaakseni Johnny Deppin haastattelu jossain lehdessä. Depp nimittäin kertoi siinä, ettei juo (tai ainakaan juonut silloin) lainkaan viskiä, mutta tilaa silloin tällöin Lagavulinia pelkästään tuoksuteltavaksi. Ymmärrän osittain ja Hop Lunch sopii samaan rajoittuneeseen tarkoitukseen.

Makutestin aloittaa Nanny State. Todella hieno ja monipuolinen makuskaala, vaikka suutuntuma ja runko on kuin hiilihapotetussa lähdevedessä. Sitruuna ja appelsiini nousevat päällimäisinä esiin. Jälkimaku on ikävällä tavalla hieman metallinen.

Hop Lunch on huomattavasti tuhdimpi tapaus. Mäntymäistä metsää ja samaa toffeeta kuin tuoksussa. Jälkimakukin on parempi, pihkainen.

Viimeisenä lavalle astuu joukon tuorein tulokas, Brewdogin How to Disappear Completely. Tämä on humaloinnin osalta joukon vaisuin tapaus, mutta tasapainoisuudessaan oikein miellyttävä.

Vaikea näistä mistään on löytää mitään moitittavaa. Kyseessä on oikein oiva kattaus sellaiselle, jonka mielestä hyvää ei saa alle neljän (tai viiden, tai seitsemän) alkoholiprosentilla. Vertailun ulkopuolelle jäi varsinkin S-ryhmän kaupoista usein bongattu Brewdogin Dead Pony Club (sekin todella hyvää). Laatupanimoiden matala-alkoholisista oluista selvästi huonompi omaan makuuni on Mikkellerin Drink’in the Sun.

Mikä on Intian tarkoitus?

Tämä on ollut hieno vuosi humalaisen ruokakauppaoluen ystäville (66!!!) ja tahti sen kuin paranee ilmojen viilentyessä. Viimeisen kuukauden aikana kauppoihin on saatu muun muassa monipuolinen kattaus Mufloneita sekä Punk IPA:n Suomea varten laimennettu versio Punk Pale Ale. Ja ikään kuin pisteenä ii:n päälle jenkkihumaloitujen oluiden moderni klassikko, Brewdogin Punk IPA, on tehnyt paluun Alkoon.

Punk IPA:n ja Punk Pale Alen erojen pohtiminen synnytti idean pienestä testistä: mitä lisäarvoa tuo sana ”Indian” tuo olueen? Brewdog-kaksikon rinnalle oli luontevaa ottaa Beer Hunter’sin uutuus-Muflonit Pale Ale ja IPA. Tämä on tietysti enemmän leikkimielistä maistelua kuin tieteellistä tutkimusta, sillä tyylimäärittelyt – ja varsinkin niiden väliset rajat – ovat siinä määrin mielivaltaisia, että panimot voivat täysin vapaasti valita, millä nimellä tuotettaan haluavat kutsua. Hieman liioitellen voisi sanoa, että Joku olut, jota yksi kutsuu golden aleksi voisi olla jollekin toiselle bitter ja kolmannelle IPA.

Aloitetaan kuitenkin teoriasta. Randy Mosherin kirjassa Tasting Beer sanotaan amerikkalaisten (Mufloni tulee toki Porista ja Punk Skotlannista, mutta tyyliltään ne ovat kuitenkin amerikkalaisia) olueiden kohdalla, että ”IPA on pelkästään vaaleampi, vahvempi ja humalaisempi versio pale alesta”. Otetaan tämä ohjenuoraksi ja lähdetään maistelemaan.

Ulkoasun puolesta joukosta erottuu selvimmin Mufloni IPA. Se on paitsi tummin myös eniten vaahtoava. Brewdogin Punk Pale Ale on joukon vaalein ja Muflonin Pale Ale oikeastaan joukon ainoa, jota voi sanoa sameaksi. Tuoksujen puolesta porilaiset ovat makeita ja skotit raikkaita, mutta tässä kohdin Pale Alen ja IPA:n erot eivät ole järin suuria.

Maussa erot nousevat selvemmin esiin. Mufloni Pale Ale on hyvä, varsin yllätyksetön pale ale: tasapainoinen ja hedelmäinen. Mufloni IPA sen sijaan on aivan toista maata. Se on maitokauppavahvuiseksi huikean tuhtia ja monipuolinen humalapommi, jonka aromit ovat Pale Alen hedelmäisyyttä tummempia: mäntyä ja tupakkaa. Molemmissa on alkoholia kohtuulliset 4,5 prosenttia, joten Mosherin määritelmän mukaisista eroista täyttyy vain yksi kolmesta: IPA oli todellakin humalaisempi.

Brewdogin Pale Ale ja IPA ovat huomattavasti lähempänä toisiaan. Punk Pale Ale on sitruksinen, superraikas ja kevyt, tavallaan jopa vähän (ja niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin hyvällä tavalla) vetinen. Alkoholia on Suomen markkinoille räätälöidylle tuotteelle tyypilliset 4,6 prosenttia. Punk Pale Ale on erittäin mukava olut, jonka humalointi tosin katkeaa jälkimaussa vähän liian aikaisin yksipuoliseksi kitkeryydeksi.

Punk IPA on sitruksisessa raikkaudessaan hyvin samankaltainen, mutta humalointi kantaa pidemmälle ja hieman korkeampi alkoholiprosentti (5,6) antaa sen verran runkoa, ettei vetisyydestä voi puhua. Mosherin kriteereistä täyttyy selvästi ainoastaan se, että IPA on vahvempi. Humaloinnin määrä taitaa olla aika samanlainen molemmissa ja värin puolesta IPA on hitusen tummempi.

Mitä tästä opimme? Emme kai mitään. Näiden kahden panimon kohdalla pale alet ovat (vaikkakin loistavia) sen verran yksinkertaisempia, että niitä voisi käyttää esimerkiksi ruokajuomina. IPA:t taas ovat juuri sen verran monipuolisempia, että ne kelpaavat paremmin pelkkään nautiskeluun.

Leikitään nyt sitten vaikka paremman määritelmän puuttuessa, että se ”India” tarkoittaa nautintoa. Se vastaa oluen kohdalla omia kokemuksiani näitä kahta panimoa laajemminkin.

Brewdog 10 Heads High

Kaikkien oluenystävien onneksi jotkut maailman laadukkaimmista panimoista suoltavat kiinnostavia uutuuksia kuin liukuhihnalta. Sen seurauksena muutamalta panimolta (Mikkeller ja Brewdog) on tähänkin blogiin kertynyt jopa kohtuuttoman paljon oluita. Runsaan tuotannon hyvä ja huono puoli on se, että joukkoon mahtuu onnitumisia ja epäonnistumisia.

10 Heads High on etikettinsä mukaan ”imperial red ale”. Panimon mukaan se on sukua Hops Kill Nazis ja 5AM Saint -oluille. Ensimmäistä en ole maistanut ja jälkimmäinen oli mielestäni varsin keskinkertaista, eli Brewdogin laadukkaalla mittapuulla suorastaan huonoa olutta. 10HH sijoittuu kuitenkin onneksi jonnekin keskinkertaisen ja erinomaisen välimaastoon.

5AM:ään verrattuna runsaampi alkoholi ja tuhdimpi maku tekevät tästä täysiverisen nautiskeluoluen, sellaisen jota ei kulauteta muutamalla huikalla vaan sellaisen joka viihtyy lasissa pitkään. Syvänpunaisen oluen tuoksu ja maku kulkevat hienosti käsi kädessä: tuhtia mallasta, isoa hedelmää ja pirteää humalaa. Jälkimaku on kuitenkin epämiellyttävän kitkerä.

Brewdog Chaos Theory

Kuparisen värinen kaaosteoria on tuoksultaan raikas. Maku ei ole niin hyökkäävän voimakas kuin Punk tai Hardcore IPA:ssa. Samasta syystä se on myös monipuolisempi. Häivähdyksi erilaisista mauista: ohimenevää banaania, piilottelevaa mallasta ja etualalla pullistelevaa humalaa.

Kokonaisuutena tämä onkin brittiläisempi kuin edellämainitut Brewdogin klassikko-IPA:t. Alkoholia on runsaasti, mutta se ei juurikaan tunnu. Humalointi on muuten salakavalaa sorttia. Siitä huolimatta, ettei se hyökkää suoraan päälle, se jää viipyilemään suuhun todella pitkäksi aikaa.

Jos juot tätä illan viimeisenä oluena, et ehkä halua enää pestä hampaitasi vaan viedä humalan kanssasi sänkyyn.

Brewdog Hardcore IPA

Tämä on vanha tuttavuus, mutta niin vanha, että muistikuvat voivat jo pettää. Aikanaan tätä myytiin jonkin aikaa Alkossa ja silloin muistelen tästä kovasti vaikuttuneeni. Katsotaan, miltä maistuu nyt.

No hyvältä ainakin näyttää: Syvä kuparinkarvainen mahonki, paksuhko punarusehtavan sävyinen vaahto. Leveä humalainen tuoksu, jossa myös makeutta ja aavistus alkoholia.

Ja kyllä muuten maistuu! Tukeva, jysäkän havupuista humalaa pursuava maku, jossa kuitenkin myös hedelmäisen tahmeaa hillittyä maltaan makeutta. Lopussa hieman alkoholin lämpöä. Jälkimaku yllättävän maltillinen, makeankarvas, aavistuksen polttava.

Tasapainoinen ja väkevä. Tällainen IPA on mieleeni!