Tagged: stout

Brewdog, Helsinki

Brewdogin baaria on odotettu Suomeen pitkään ja hartaasti. Kaiken odotuksen ja ennakkohypen valossa olikin melko selvää, että edessä on pettymys. Ei paikassa sinänsä ole mitään vikaa, mutta se jää Helsingin nykyisessä kilpailutilanteessa aivan liikaa skottipanimon (kieltämättä vahvan) brändin varaan.

Ensinnäkin sijainti on vähän syrjässä. Viiskulma oli ehkä joskus muinoin Helsingin vilkkainta keskustaa, mutta nykyisin vain harva eksyy sinne sattumalta. Siten myös Brewdogin baariin on lähdettävä varta vasten. Ja kun matkan varrelle sattuu todennäköisesti Black Doorin tai Angleterren kaltaisia klassikkoja, on vaarana ettei pääse perille lainkaan.

Toisekseen olutvalikoima ei ole mitenkään poikkeuksellisen hyvä. Hanalistalla on lähinnä samoja oluita kuin kymmenessä muussakin kantakaupungin olutravintolassa. Pelastusta ei löydy myöskään pullosta, sillä tarjolla ei ole edes koko Brewdogin valikoimaa ja vierasoluiden lista on selvästi lyhyin, mitä olen missään Brewdog-baarissa nähnyt. Hintataso on melko korkea.

Sisustus on ihan kiva ja perjantaina alkuillasta tilaakin oli riittävästi, joten ensivaikutelman perusteella paikka on kyllä ihan viihtyisä. Jotenkin kokonaisuudesta jäi kuitenkin sellainen fiilis, että Helsingin kohdalla on tyydytty minimisuoritukseen yrittämättä mitään erityistä.

Toisella nimellä tämä baari tuskin näkisi kesää.

Rogue Chocolate Stout

Kun joulusauna on lämmityksen alussa 20 astetta pakkasella, maltainen suklaastoutti ei välttämättä ole paras valinta juomaksi. Vaahtoa tuli mustan juoman niskaan melkoinen kuorma. Ja se jäätyi nopeasti tuopin reunoihin…

Jääkylmässä oluessa napsahtaa kohtuullinen humala. Tietty täyteläisyys ehkä tuntuu silti. Jälkimaussa selvä suklaa. Ei juuri muuta, äkkiä piti juoda, ettei lasiin jäätynyt.

Mutta olihan hieno olutkokemus. Ainahan nämä ovat tilanteeseen sidottuja.

Joskus keskinkertainenkin olut voi olla loistava, kun tilanne on oikea. Ja joskus hyvä olut on aivan väärässä lämmössä tai tilanteessa. Nautintoaineiden arvostelu ei ole kovin objektiivista puuhaa…

Mutta ehkä jatkamme sitäkin hommaa tässä blogissa, vaikka alkutalvi toiminnan pääsi hyydyttämään pahasti. Katsotaanpa, jos homma korjautuisi ensi vuonna.

Hepworth Conqueror Stout

Hepworth on vuosituhannen alussa perustettu panimo, joka sijaitsee Horshamissa, joka puolestaan sijaitsee Etelä-Englannissa West-Sussexin kreivikunnassa. Aiemmin olen törmännyt ohimennen heidän Blonde-olueensa, joka oli kepeän raikkaassa mitättömyydessään ihan kelpo lounasjuoma.

Conquerorista voisi sanoa, että se lupaa enemmän ja antaa vähemmän. Blondiahan voisi luonnehtia esimerkiksi ohimeneväksi viehätykseksi, mutta valloittajan pitäisi jättää, tai ainakin yrittää jättää, pysyvä jälki kohteeseensa.

Tummalla Conquerorilla on vaalea pää ja makean maltainen tuoksu. Maku on ihan mukava, paahteinen, mutta kokonaisuus jää onnettoman ohueksi. Jos alkoholia on näin vähän, pitäisi runkoa yrittää kaivaa jostain muualta. Ehkä jäännössokerista?

Ei tämä minua valloittanut.

Mutka kapakkaan: Emmer IPA, Kyyttö, Shogun JIPA

Joo hei ei tietty mutka taskussa kapakkaan kuitenkaan. Vaan lompakko, josta löytyvän muovikortin avulla ammennettiin rahaa kapakoitsijan – tässä tapauksessa
Ølhus-ketjun Tukholma-sivukonttorin – tilille ja vastaavasti kapakoitsijan edustaja lorotteli keittoa lasiin.

Malmgårdin Emmer IPA: Oikein nättiä, vaahtokin kiva. Tuoksu melkoisen hedelmäinen humalanpuhina.

Maussa humala yllättäen jopa piiskaavaa havua. Melko ohut, kuiva, happoja aika lailla. Oikein rapea. Lämmetessä mallasta esiin ja vähän makeuttakin. Hyvä näinkin, mutta vielä enemmän miun maun mukkaan olisi tuhdimpana jöötinä, siis noin niinkuin täyteläisempänä.

Kyyttö on musta, ohut vaahto jää peitteeksi. Tuoksu vähän epämääräinen. Paahdetta juu, muttei kamalasti. Happoja on, makeutta on, ihan hyvää on. Mutta pikkuisen turhankin pirskahtelevaa.

Pullosta löytynyt Gotlands Bryggerin Japani-IPA eli Shogun JIPA oli jännittävä tapaus. IPA:ksi sen tunnisti ja niin myös itämaiseksi. Olut oli nimittäin jännittävän hedelmäinen pakkaus, jonka makumaailmasta löyty sitruunaruohoa, vihreää teetä ja aprikoosia. Pöytäseurue irvaili Sorachi Ace -humalle tyypillisestä tillistä, mutta itseäni se ei häirinnyt.

Olutkaupunki Kööpenhamina

Jalkapallo vie ja jalkapallo tuo. Tällä kertaa se vei Kööpenhaminaan ja toi paljon uusia olutkokemuksia. Koska kyseessä on vähintään Pohjois-Euroopan olutpääkaupunki, lähdin reissuun tavoitteenani selvittää, kuinka paljon Helsinki on tässä asiassa jäljessä.

Ja nyt voin ilokseni sanoa, että ei oikeastaan valtavan paljoa. Tietysti 36 tunnin kokemus ei ole kovinkaan kattava, mutta paremmin kaupunkia tuntevat voivat tulla täydentämään näkemyksiäni.

Helsingin olutravintolatarjonta paranee huimaa tahtia, joten sillä saralla ollaan jo lähellä. Hintatasossakaan tanskalaisilla ei ole etulyöntiasemaa, sillä hinnat ovat melko lähellä Suomen vastaavia. Eikä pienpanimobuumi näy katukuvassa tai keskimääräisessä ravintolassa sen enempää kuin Helsingissäkään vaan perusbulkit ovat hanojen kuninkaita.

Kahdessa asiassa löytyy eroja. Ensinnäkin edellämainittu pienpanimobuumi on Tanskassa pidemmällä. Suomella ei vielä ole Mikkellerin kaltaista superbrändiä eikä muutenkaan yhtää laajaa ja laadukasta panimovalikoimaa.

Ja jos keskitytään vain pääkaupunkeihin (kuten tässä tekstissä oli tarkoituksenakin), on ero vieläkin radikaalimpi. Stadin panimon, Suomenlinnan panimon ja Bryggerin vastineeksi kööpenhaminalaisilla on muun muassa To Øl, Nørrebro ja Amager. Sekä tietysti se Mikkeller.

Kuuluisuuden ja tuotantomäärien lisäksi kyse on myös ja oikeastaan erityisesti laadusta. Siinä missä tanskalaiset pienpanimot tuottavat paljon rohkeita ja silti huippulaadukkaita oluita, ovat suomalaiset useasti vain jompaa kumpaa.

Mutta uskon ja toivon, että tässä on kyse vain muutaman vuoden etumatkasta, sillä kotimaisessa pienpanimoskenessä tapahtuu nyt enemmän kuin kenties missään muualla maailmassa.

Toinen eroavaisuus onkin sitten huomattavasti hankalampaa sorttia. Saako Linnanmäellä kiertää tuoppi kädessä? Viekö helsikiläinen päiväkoti lapsia tutustumaan paikalliseen panimoon tai sen hevosiin? Onko kantakaupungissa yhtään olutkauppaa, jonne voisi mennä maistelemaan kiinnostavia oluita ennen ostopäätöksen tekemistä?

Ei, ei ja ei. Sen sijaan Kööpenhaminassa näin tällaista toimintaa (paikat järjestyksessä: Tivoli, Visit Carlsberg ja Istedgaden Ølbutikken) eikä se tietääkseni johtanut järjestyshäiriöihin tai lastensuojeluilmoituksiin. Sekä virallinen että kulttuurinen suhtautuminen olueen on Helsingissä ja Kööpenhaminassa kuin kahdelta eri planeetalta. Ja tämä asia tuskin muuttuu muutamassa vuodessa.

Tätä kirjoittaessani juon Skovlystin India Pale Alea, jonka ostin Kastrupin lentokentältä. Suomalaistenkin pienpanimoiden kannattaisi yrittää saada pullojaan Helsinki-Vantaan liikkeisiin myytäväksi. Tuskin siitä mitään valtavia tulovirtoja syntyisi, mutta olisipahan ainakin helppo tapa saada vähän omaa tuotetta ulkomaille.

Skovlystin IPA on väriltään kuparinen ja maultaan omalaatuinen. Brittityyliin humalointi ei ole mitenkään liioiteltu vaan hyvinkin maltillinen. Päällimäisenä on oikeastaan makeahko maltaisuus. Miellyttävä ja helposti juotava olut.

Lisää olutarvioita kuvateksteissä. Kuvaamatta jäivät Evil Twin Lowlife (haaleana pullosta: viinainen), To Øl Stalin Organ (haaleana pullosta: huumaavan humalainen) sekä Amager Black Nitro (vaahtomuovimukista: tuoksussa reippaasti humalaa, maussa selvästi vähemmän).

Maui Brewing Aloha B’ak’tun

Maui, tuo Hollywood-leffojen häämatkakohde. Mutta eihän mikään paratiisi ole paratiisi lainkaan ilmaan kunnollista olutta. Havaijin Big Islandilla on yksi omista suosikkipanimoistani (Kona), mutta ei tämä mauilainenkaan huono ole.

Stout sen sijaan on oluttyylinä sellainen, jota on vaikea mieltää Tyynen valtameren keskelle palmujen katveeseen. Tämä runsaasti vaahtoava olut on mustaa kuin märkä laavakivi, joten siitä voi halutessaan löytää yhteyden vulkaaniseen saariryhmään.

Tuoksu on vaniljainen, makea ja mausteinen, mutta maku sen sijaan ohuehko ja jopa epämiellyttävän kuivakka. Paahteisuus on hyvä, mutta suklaisuus sen sijaan ikään kuin ällöttävän pistävää imelyyttä.

Jälkimaku on onneksi miellyttävämpi ja tuo mieleen kuivan suklaan. Kokonaisuutena maistuva, mutta melko ja turhan vähäeleinen olut.

Irlanti-viikko: Galway Bay Buried At Sea Milk Stout

Kauniin Humalan ensimmäisen maaviikon kohteena on monelle yhden tai kahden kortin varaan jäänyt olutmaa: Irlanti. Vaikka Guinness ei ole tässä kattauksessa mukana, aloitetaan seitsemän oluen läpikäyminen sentään samaisesta tyylistä eli stoutista.

Saarivaltion länsirannikolla sijaitsevasta Galway Baysta tulevan milk stoutin vaahto on kaunis: vaaleanruskea ja varsin tiheä. Tuoksu on herkullisen lupaava, mieleen tulee cappuccinomainen maidon ja kahvin liitto. Maku vastaa melko hyvin tuoksua, mutta on hivenen paahteisempi ja taittuu lopuksi jopa kevyen humalaiseen katkeroon.

Suomalaisiin maitokaupparaameihin meneväksi olueksi tämä on erittäin laadukas ja viihdyttävä tapaus. Irelande Douze Pointe!

Stout siirapiksi ja jäätelön päälle

Ennustusten perusteella kesä on vihdoin alkamassa ja sen kunniaksi otetaan vähän kesäisempi lähestymistapa talviseen oluttyyliin. Päätin nimittäin kokeilla, millaista jälkiruokaa saa stoutista.

Olen jostain lukenut, että varsinkin katkeran oluen keittäminen kokoon tekee lopputuloksesta epämiellyttävän kitkerää.  Toisaalta halusin tuhtia ja maukasta siirappia vaniljajäätelöni päälle kaadettavaksi.

Haarukoin näiden kahden lähtökohdan perusteella Alkon valikoimaa. Valitsin oluttyyliksi ”stout & portter”, koska se sopi parhaiten ajatukseeni tuhdista ja maukkaasta jälkiruokakastikkeesta, sillä onhan stouteissa usein suklaisia aromeja. Seuraavaksi rajasin hakuni koskemaan pelkäsään erittäin täyteläisiä oluita ja lopuksi valitsin jäljelle jääneistä vähiten (eli tässä tapauksessa keskiasteisesti) humaloidut oluet.

Ja niin oli päästy kahteen olueen, joista valitsin skotlantilaisen Black Isle Organic Hibernator Oatmeal Stoutin. Hylkäämäni vaihtoehto oli Koffin ja Brooklynin Two Tree Porter, vaikka ajatuksena olisi ollut hauska tehdä siirappia oluesta, jonka valmistamiseen on käytetty vaahterasiirappia. Ehkä sitä sitten seuraavalla kerralla.

Siirapin tekeminen oli hyvin helppoa: kaksi desiä olutta pieneen kattilaan ja levy kuumaksi. Lämpöä ei tarvitse paljoa, koska nestemäärä on niin pieni, että alimmatkin tehot saavat oluen höyryämään. Koska tavoitteenani oli paksu siirappi, laitoin joukkoon vielä teelusikallisen tummaa sokeria.

Lopulta jäljellä oli noin kaksi ruokalusikallista pikimustaa, mutta yhä hämmentävän juoksevaa nestettä. Annoin siirapin jäähtyä hetken ja sitten otin palan vaniljajäätelöä lautaselle ja kaadoin kastikkeen päälle.

Ja voi pojat, aivan uskomaton makuelämys! En muista koskaan maistaneeni mitään tällaista. Ensimmäisenä tulee mieleen tumma, siis todella tumma, suklaa, mutta pian maku räjähtää käsittämättömäksi ilotulitukseksi: pähkinäistä kahvia, lakritsaa ja salmiakkia.

Hitaasti sulavan jäätelön kanssa oli helppo kokeilla erilaisia sekoitussuhteita. Vaikka pirtelömäiseksi sulanut tasainen vaaleanruskea massa oli sekin hyvää, oli mielestäni paras yhdistelmä pala vielä kiinteää jäätelöä ja pieni tippa kastiketta. Intensiivisen makunsa vuoksi siirappi oli todella riittoisaa, noin desin jäätelöpalaan riitti mainiosti mausteeksi noin teelusikallinen.

Suureksi yllätyksekseni Black Isle Organic Hibernator Oatmeal Stout sopi erinomaisesti myös tämän jälkiruuan kanssa nautittavaksi juomaksi. Vaikka kastike oli todella rajun makuista, nousivat samat maut miedompina esiin myös oluesta. Ja samalla raikastavat hiilihapot huuhtoivat täyteläisyyttä kurkusta alas. Ja siis oluenakin tämä on erittäin hyvä!

Varoituksen sanana on todettava, että olen todella humalaisten oluiden ja muutenkin intensiivisten makujen ystävä. Jos, tai oikeastaan kun, teen tätä jossain vaiheessa muidenkin nautittavaksi, laitan mukaan enemmän sokeria enkä keitä kastiketta aivan yhtä paljon kasaan. Kokeilemisen arvoinen kaava voisi olla pullon (3,3 dl) redusoiminen noin desiin ja makeuttaminen/sakeuttaminen noin kahdella tai kolmella ruokalusikallisella sokeria.

Helsinki Beer Festival 2014: Vajaa mäyräkoirallinen uusia tuttavuuksia

Täältä se kaikki alkoi. Tai oikeastaan ”tämä”, Helsinki Beer Festival, oli paitsi yleisesti myös minun elämässäni jo paljon ennen kuin ”se”, olutharrastukseni, varsinaisesti alkoi. Kuitenkin koin Helsingin Kaapelitehtaan valot tälläkin kertaa eräänlaisena paluuna alkulähteelle.

Ensimmäinen kertani HBF:ssä oli vuonna 2007. Se taisi olla juuri sellainen visiitti kuin HBF liian monelle on: liikaa liian vahvoja oluita rumin seurauksin. Jotain ehkä jäi sisälleni kytemään, vaikka seuraavat vuodet menivätkin enemmän viinien parissa.

Muutama, ehkä neljä, vuotta sitten kiinnostukseni oluita kohtaan oli lopulta heräämässä. Visiitti HBF:n lehdistötilaisuuteen ja sitä seuranneille ammattilaistunneille jäi kuitenkin hieman laihaksi: humaltuminen ei kiinnostanut enkä oikein osannut vielä valikoida itseäni kiinnostavia oluita kattavasta valikoimasta.

Viime vuonna, kolmannella yrityksellä sain vihdoin jotain irti HBF:stä. Paljon uusia ja paljon hyviä oluita. Ankarasta maistelusta huolimatta päihtymystilakin pysyi kohtuullisena. Ehkä merkittävimpänä ja pysyvimpänä seurauksena noista messuista on tämä blogi ja sen ensimmäinen kattavampi kirjoitus. (Koska HBF oli viime vuonna vasta huhtikuun lopulla, vietetään blogin synttäreitä vasta muutaman viikon päästä.)

Tänä vuonna tein lyhyen ja tehokkaan iskun perjantai-iltapäivään. Oluista lisää kuvien yhteydessä, mutta tähän loppuun vielä vähän yleistä pohdintaa siitä, mikä HBF:ssä toimii ja mikä ei. Vaikka vuodet ovat muuttaneet minua, on festivaali säilynyt enemmän tai vähemmän ennallaan.

Ensin ruusut: valikoima on hyvä ja paikalla on suuri joukko kotimaan kiinnostavimpia toimijoita. Hintataso on sopiva ja sijainti hyvä, joten perusasiat ovat kunnossa. Myös lasihomma toimii hyvin, vaikkei suoraseinäinen ”pintti” olekaan paras mahdollinen maisteluastia.

Neutraalille sektorille menee ruokatarjoilu, joka lienee juuri niin hyvä kuin on taloudellisesti järkevää, mutta ainahan saa toivoa vähän fiinimpää ja monipuolisempaa valikoimaa. Miten olisi vaikka kunnon pop-up-ravintola Berthan ja Murun tämänvuotisen Viiniexpo-virityksen tyyliin?

Lopuksi risut: tapahtuma on luonteeltaan liikaa päihtymiskeskeinen. Puolikas tuoppi on ensinnäkin pienimmäksi annokseksi aivan liian suuri, jos haluaa harrastaa monipuolista maistelua. Myös elävä musiikki on sellainen elementti, joka vahvistaa mielikuvaa koko kansan dokailufestarista vakavan harrastajatapahtuman sijaan.

Tämä oli ehkä tarpeettomankin jyrkkä kärjistys, mutta omaan makuuni osuu paremmin Olutexpon kaltainen tapahtuma. Onneksi meillä on molemmat! Ja Suuret oluet, pienet panimot. Kaikissa kannattaa käydä aina kuin mahdollista!